johtopaatoksetuhkatarvot

Kauneuskäsitykset, myös arkkitehtuuria koskevat, ovat aikojen saatossa vaihdelleet, tässä arkkitehti Birger Brunilan näkemys julkisivujen suunnittelusta vuodelta 1913:
"Ulkoasuun nähden pitää myös se paikkansa, että yksinkertainen on kaunista. Suuret levolliset pinta-alat ilman turhia koristeita muodostavat kauneimman vastakohdan ikkuna-aukoille ja tekevät silmälle miellyttävimmän vaikutuksen. Jos seinät tahdotaan laudoittaa, on kauneinta, jos laudat kaikkialla ovat samansuuntaiset. Leveät, voimakkaat seinälaudat antavat enemmän ryhtiä fasaadille kuin tavallisesti käytetyt kapeat ponttilaudat, jotka tekevät laihan ja kuivan vaikutuksen. Kulma- ja päätylaudat muodostetaan myös leveiksi ja vankoiksi, jotta fasaadi saisi enemmän mehua ja voimaa. Värin tulee sitä paitsi kernaimmin olla sellainen, että se vuosien kuluessa kaunistuu, kun alkuperäinen vivahdus on auringon ja sateen vaikutuksesta himmennyt. Sellainen himmennys onnistuu parhaiten, jos seinäpinta on karkea ja siloittamaton, olkoon se sitten puuta tai rappausta. Mehevinkin punainen väri voi näyttää haalealta höylätyllä laudoituksella ja varsinkin ohuilla ponttilaudoilla, jota vastoin höyläämättömät laudat imevät itseensä aurinkoa ja kosteutta ja käyvät vain kauniimmiksi vuosi vuodelta"

Johtopäätökset, uhkat, arvot



Kulttuuriympäristön hoitamisessa olisi ohjaus- valvonta- ja rakennustoiminnan tähdättävä alueiden alkuperäisen luonteen ja ilmeen säilyttämiseen ja pitemmällä aikavälillä palauttamiseen siellä missä se on mahdollista. Rakennusten korjauksia on erityisesti viime vuosina tehty siten, että alueiden yhtenäinen, hallittu ilme on monin paikoin kärsinyt. Näin on tapahtunut etenkin pientaloalueilla, esimerkiksi Könönpellossa, Luttilassa ja Repokankaalla.

Kerrostalojen, varsinkin 1960-luvulla rakennettujen, korjauksessa poiketaan usein oikopolulle ja päädytään päällystämään julkisivut muovipinnoitetulla pellillä. Näin remontoidaan parhaillaan esimerkiksi Savontien varren taloja.

Tarkemmin ja kohteittain eriteltynä on aihetta käsitelty taulukoissa.

Ennen kuin on aivan liian myöhäistä, olisi huomattava myös 60-70-luvuilla rakennettujen kerrostaloalueiden kulttuurihistoriallinen arvo ja ymmärrettävä niiden merkitys omasta aikakaudestaan muistuttavana rakentamisena. Aikakauden onnistuneimmissa rakennuksissa on oma hillitty viehätyksensä. Kun se piilotetaan räikeänvärisen pellin taakse, ympäristö menettää jotakin olennaista.

Vanhojen arvokkaiden rakennusten korjaus- ja laajennussuunnittelun valvontaan ja koulutukseen on aiheellista kiinnittää paljon nykyistä enemmän huomiota. Koulutus olisi kohdistettava paitsi valvontaviranomaisiin, myös korjaus- ja uudisrakentamisen tilaajiin, suunnittelijoihin ja tekijöihin sekä kunnallisiin luottamuselimiin.

Koulutuksessa tulisi antaa perustietoa kulttuuriympäristön merkityksestä sekä paneutua huolellisesti oikeisiin korjausmenetelmiin ja rakennussuojelun näkökulmiin. Museoviraston korjauskortit tämän hoito-ohjelman rinnalla voisivat toimia koulutuksen opintomateriaalina. Rakennusvalvonnan resursseja olisi lisättävä niin, että aikaa riittää myös ennakoivaan ohjaukseen ja syvälliseen kulttuuriympäristönhoidon merkitysten ja toimintatapojen sisäistämiseen.

Erityisesti Varkaudessa olisi ilmeisesti aihetta lisätä kaupunginmuseon, rakennusvalvonnan ja kaavoituksen yhteistyötä.

Usein on niin, että rakennustaiteelliselta ja -historialliselta näkökannalta katsottuna olisi parempi, että asukas muuttaisi paremmin tilantarvettaan vastaavaan taloon kuin että vanhaa taloa laajennetaan. Tämä voisi olla rakennuksen omistajalle myös taloudellisempi vaihtoehto. Eri syistä on kuitenkin usein ainoa vaihtoehto laajentaa sitä rakennusta, jossa jo asutaan. Tällöin jo suunnitteluvaiheessa tulisi kiinnittää erityistä huomiota siihen, että lisärakentaminen tapahtuu vanhan rakennuksen ja ympäristön ehdoilla, vanhaan sopeutuen ja sitä kunnioittaen. Rakennuslupavaiheessa viranomaisten on vielä mahdollista estää peruuttamattomien virheiden tapahtuminen ja he voivat antaa neuvoja uudisrakentamisen suunnittelussa. Uusi maankäyttö- ja rakennuslaki antaa rakennustarkastajille entistä paremmat mahdollisuudet edellyttää korjaus- ja uudisrakentamiselta myös kauneutta, ympäristöön sopimista ja perinteiden kunnioittamista (Maankäyttö- ja rakennuslaki, esim. 12§, 117§, 118§, 120§, 124§).

Tuotantorakennuksiin liittyy tarkoituksenmukaisuus ja asiallisuus. Niissä käytännöllisyys ja toiminta sanelevat hyvin pitkälle käytettävät ratkaisut. Maatalouden tuotantorakennuksia korjattaessa ja rakennettaessa olisi kuitenkin tarkkaan harkittava, kuinka uudet muodot, materiaalit ja rakenteet sopivat vanhoihin rakennuksiin, pihapiireihin ja kulttuurimaisemaan. Parasta ympäristön kannalta on pitäytyä perinteisesti käytetyissä materiaaleissa.

Maaseudun elämäntapaan näyttää liittyvän, varsinkin Itä-Suomessa, tietynlainen suurpiirteisyys. Tämä näkyy pihapiireissä ja viljelymaisemassa. Mikä on särkynyt tai muuten loppuun kulunut, jätetään niille sijoilleen odottamaan maatumistaan ja pois ruostumistaan. Tämä onkin ollut mahdollista niin kauan kun työkalut ja välineet on todellakin käytetty loppuun ja käytetyt materiaalit ovat olleet luonnosta peräisin eivätkä ole sisältäneet myrkkyjä tai maatumattomia osia. Monet nykyisin käytettävät materiaalit ovat kuitenkin ominaisuuksiltaan hyvin toisenlaisia.

Esimerkiksi käytöstä poistetun vanhan auton voi toki joku asianharrastaja huomata ja pelastaa, kun se on jätetty pientareelle kaikkien nähtäväksi. Tosin tällainenkin esine säilyttäisi paremmin arvonsa säältä suojattuna vaikkapa navetan ylisillä, eikä maalaismaisemakaan menettäisi mitään oleellista, vaikka tällaiset nähtävyydet siitä puuttuisivatkin. Ennen kuin vanhoja esineitä hävittää, kannattaa kuitenkin olla yhteydessä johonkin alan asiantuntijaan, joita ovat alan museot ja harrastajat. Vanhat kulkuneuvot ja koneetkin sekä niihin liittyvät tarvikkeet ja aineisto ovat osa kulttuurihistoriaamme.

Maaseudun maisemalta ei pidä odottaa kaikilta osiltaan täysin loppuun asti viimeisteltyä ja huoliteltua ilmettä. Maisemaa ja ympäristöä muovaa jatkuvasti sen käyttö, ja jos kaikki käyttöä seuraavat jäljet siistitään pois, on tulos helposti kuollut ja vailla kiinnostavuutta. Vaikka asiantunteva maisemanhoito ilman muuta on tärkeää, emme siis voi odottaa, että esimerkiksi kaikki rakennukset olisivat yhtä aikaa siistejä ja vastamaalattuja.

Rakentamisessa on aina pyritty toimimaan siten, että tehdyt ratkaisut ovat taloudellisesti kannattavia ja esteettisesti hyväksyttäviä. Uusia materiaaleja on otettu käyttöön sitä mukaa kun niitä on tullut markkinoille, samoin vanhoja materiaaleja on jäänyt käytöstä kun uusia on tullut tilalle.

Tämän päivän suosikkituotteita ovat muovipinnoitetut pellit, erityisesti kattotiilen kuviointia muistuttavaksi prässätty kattopelti. Tehokkaan markkinoinnin ansiosta ne ovat saavuttaneet nykyisen asemansa. Materiaalina ne ovat kuitenkin yhtä epäaitoja kuin puu- tai tiilikuvioitu kontaktimuovi. Värisävyt ovat uutena räikeitä ja ympäristöön huonosti istuvia, pinta kiiltelee luonnottomasti ja on erittäin todennäköistä, että ne ikääntyvät rumasti, muovipinta hilseilee irti ja pelti ruostuu. Koska materiaalia lienee mahdotonta korjata, joudutaan se vaihtamaan kokonaan johonkin joko meille vielä tuntemattomaan uutuusmateriaaliin tai jo hyväksi ja kestäväksi havaittuun perinteisempään materiaaliin. Jäljelle jää käytettyä muovipinnoitettua peltiä, jonka hävityksestä on huolehdittava…

On ilmeistä, että erityistä korjausrakentamisen ohjaamista tarvitaan sekä Varkaudessa että Leppävirralla. Ohjaustyössä olisi painotettava aitojen materiaalien käyttöä ja kerrottava korvikkeisiin liittyvistä ongelmista. Ohjaustyön tulee pohjautua Museoviraston korjauskortteihin.

Aidot tiilikatot ovat vähitellen häviämässä, koska uusia tiiliä on vaikea löytää. Alkuperäiset, valikoidusta puusta huolella tehdyt kauniit ikkunat vaihdetaan niiden korjauksen sijaan liian helposti uusiin.

Rakennusosien kierrätyskeskus olisi pikaisesti perustettava aluetta palvelemaan, myös se voisi toimia puolueetonta tietoa jakavana elimenä korjausasioissa.

Merkillepantavaa ja erityisesti Varkaudelle ominaista on se, että hyvin suuri osa asuntoalueista liittyy paikkakunnan teollisuuteen. Tehdas on omistanut maan ja tilannut asemakaavoituksen aikansa tunnetuimmilta suomalaisilta arkkitehdeilta. Tehdas on myös tilannut paitsi tuotantorakennustensa, myös johdon ja työntekijöiden asuntojen suunnitelmat kaavoja laatineilta arkkitehdeilta. Koska tuotantoon ovat kuuluneet rakennustarvikkeet ja -materiaalit, on osa asuinalueista rakennettu teollisesti tuotettujen pientalojen kokeilualueina. Suunnittelijat edustivat alansa huippua. Tunnetuin näistä on Alvar Aalto, jonka suunnitelmia Varkaudessa ovat mm. Könönpellon ja Savonmäen kaavat sekä näille alueille suunnitellut tyyppitalot. Sorsakosken asuntoalueet Leppävirralla ovat samalla tavalla syntyneitä kokonaisuuksia.

Tällainen suunnittelu on tuottanut yhtenäisiä ja laadullisesti korkeatasoisia ympäristöjä, ja niinpä suuri osa keskusta-alueesta (Päiviönsaari, tehdas, Kommila, Kosulanniemi) onkin Museoviraston ja ympäristöministeriön Rakennettu kulttuuriympäristö -selvityksessä arvotettu valtakunnallisesti merkittäväksi.

Varkauden rakennusperintö on inventoinnin yhteydessä jaettu kuuteen arvoluokkaan, jotka on osoitettu numeroinnilla 1-6. Numeroita vastaava sanallinen luokitus on seuraava:

1: Ehdoton purkukielto, säilyttävä suojelu

2: Lautakunnan purkuharkinta, säilyttävä suojelu

3: Purku sallittu, jos uusi rakennetaan tilalle

4: Ympäristön säilyttäminen /suojeltava alue + lisämääräys

5: Rakennelman suojelu

6: Ei suojelua

Luokituksen kriteerit löytyvät Varkauden kaupungin rakennussuojelutoimikunnan 1995-1996 loppuraportista.

Inventoitujen rakennusten nykytilan kartoituksessa kertyneiden tietojen vertaaminen inventoinnin yhteydessä tehtyyn luokitukseen osoittaa, ettei pelkkä jako luokkiin riitä takaamaan arvokkaidenkaan rakennusten alkuperäisyyden tai edes rakennusten säilymistä. Inventoituja rakennuksia on korjattu asiantuntemattomasti, käytetyt materiaalit ovat vanhaan rakennukseen kuulumattomia, rakennuksiin on tehty niin mittavia muutoksia, että niitä on vaikea samaksi tuntea. Monia taloja on laajennettu niin rajusti, että alkuperäinen rakennus näyttää laajennusosan koirankopilta.

Aiheen tarkempi tarkastelu on esitetty taulukoissa kohteittain.

Edellä mainituista syistä johtuen luokituksen oikeellisuus ja toimivuus on arvioitava uudelleen. Myös rakennussuojelua kaavoituksen tarjoamin keinoin on lisättävä, samoin kuin korjaus- ja uudisrakentamisen ohjausta.

Kutakin kohdetta koskeva asemakaavamerkintä on esitetty taulukossa. Rakennussuojelutoimikunnan esittämä luokka 6 (ei suojelua), on liian suuri. Siihen ei pitäisi sisältyä inventoiduista kohteista muita kuin sellaiset, jotka on tähän mennessä ehditty peruuttamattomasti muuttaa siten, että niiden suojelullinen merkitys on jo menetetty.

Leppävirran kirkonkylän rakennuskanta on viime vuosikymmeninä uusiutunut voimakkaasti. Sellaisiakin paikallisia merkkirakennuksia, joita nykyisin todennäköisesti pidettäisiin jopa kansallisina aarteina, purettiin armotta 60 ja 70-luvuilla tarpeettomina. Tällaisia olivat muun muassa Vokkolan kartano, Kansasen kauppa, Kauppilanmäki, vanha työväentalo, vanha apteekki… Monia vanhoja arvokkaita rakennuksia on kuitenkin kirkonkylälläkin säilynyt ja C.L. Engelin suunnittelema komea kivikirkko on säilyttänyt asemansa kirkonkylän viitostielle ja pitkälle itään päin näkyvänä maamerkkinä. Kirkonkylä sijaitsee etelään suuntautuvalla niemellä Kalmanlahden ja Leppävirran välissä. Se on maisemiltaan erityisen viehättävä, mutta inventoidut arvokkaat rakennukset eivät enää juurikaan muodosta yhtenäisiä kokonaisuuksia. Uudempi rakennuskanta, etenkin 70- ja 80-lukujen julkinen ja liikerakentaminen on julkisivujen pääasiallisena materiaalina käytetyn keltaisen tiilen ansiosta melko yhtenäistä. Keskustan kortteleille olisi kuitenkin laadittava tarkka asemakaava. Kaavan avulla kyläkuvaa tulisi kehittää tiiviimmäksi. Jäljellä olevat arvokkaat vanhat rakennukset olisi suojeltava kaavalla.

seuraava sivu                    edellinen sivu                  etusivulle

		Kauneuskäsitykset, myös arkkitehtuuria koskevat, ovat aikojen saatossa vaihdelleet, tässä arkkitehti Birger Brunilan näkemys julkisivujen suunnittelusta vuodelta 1913: "Ulkoasuun nähden pitää myös se paikkansa, että yksinkertainen on kaunista. Suuret levolliset pinta-alat ilman turhia koristeita muodostavat kauneimman vastakohdan ikkuna-aukoille ja tekevät silmälle miellyttävimmän vaikutuksen. Jos seinät tahdotaan laudoittaa, on kauneinta, jos laudat kaikkialla ovat samansuuntaiset. Leveät, voimakkaat seinälaudat antavat enemmän ryhtiä fasaadille kuin tavallisesti käytetyt kapeat ponttilaudat, jotka tekevät laihan ja kuivan vaikutuksen. Kulma- ja päätylaudat muodostetaan myös leveiksi ja vankoiksi, jotta fasaadi saisi enemmän mehua ja voimaa. Värin tulee sitä paitsi kernaimmin olla sellainen, että se vuosien kuluessa kaunistuu, kun alkuperäinen vivahdus on auringon ja sateen vaikutuksesta himmennyt. Sellainen himmennys onnistuu parhaiten, jos seinäpinta on karkea ja siloittamaton, olkoon se sitten puuta tai rappausta. Mehevinkin punainen väri voi näyttää haalealta höylätyllä laudoituksella ja varsinkin ohuilla ponttilaudoilla, jota vastoin höyläämättömät laudat imevät itseensä aurinkoa ja kosteutta ja käyvät vain kauniimmiksi vuosi vuodelta"
		Johtopäätökset, uhkat, arvot

		Kulttuuriympäristön hoitamisessa olisi ohjaus- valvonta- ja rakennustoiminnan tähdättävä alueiden alkuperäisen luonteen ja ilmeen säilyttämiseen ja pitemmällä aikavälillä palauttamiseen siellä missä se on mahdollista. Rakennusten korjauksia on erityisesti viime vuosina tehty siten, että alueiden yhtenäinen, hallittu ilme on monin paikoin kärsinyt. Näin on tapahtunut etenkin pientaloalueilla, esimerkiksi Könönpellossa, Luttilassa ja Repokankaalla. Kerrostalojen, varsinkin 1960-luvulla rakennettujen, korjauksessa poiketaan usein oikopolulle ja päädytään päällystämään julkisivut muovipinnoitetulla pellillä. Näin remontoidaan parhaillaan esimerkiksi Savontien varren taloja. Tarkemmin ja kohteittain eriteltynä on aihetta käsitelty taulukoissa. Ennen kuin on aivan liian myöhäistä, olisi huomattava myös 60-70-luvuilla rakennettujen kerrostaloalueiden kulttuurihistoriallinen arvo ja ymmärrettävä niiden merkitys omasta aikakaudestaan muistuttavana rakentamisena. Aikakauden onnistuneimmissa rakennuksissa on oma hillitty viehätyksensä. Kun se piilotetaan räikeänvärisen pellin taakse, ympäristö menettää jotakin olennaista. Vanhojen arvokkaiden rakennusten korjaus- ja laajennussuunnittelun valvontaan ja koulutukseen on aiheellista kiinnittää paljon nykyistä enemmän huomiota. Koulutus olisi kohdistettava paitsi valvontaviranomaisiin, myös korjaus- ja uudisrakentamisen tilaajiin, suunnittelijoihin ja tekijöihin sekä kunnallisiin luottamuselimiin. Koulutuksessa tulisi antaa perustietoa kulttuuriympäristön merkityksestä sekä paneutua huolellisesti oikeisiin korjausmenetelmiin ja rakennussuojelun näkökulmiin. Museoviraston korjauskortit tämän hoito-ohjelman rinnalla voisivat toimia koulutuksen opintomateriaalina. Rakennusvalvonnan resursseja olisi lisättävä niin, että aikaa riittää myös ennakoivaan ohjaukseen ja syvälliseen kulttuuriympäristönhoidon merkitysten ja toimintatapojen sisäistämiseen. Erityisesti Varkaudessa olisi ilmeisesti aihetta lisätä kaupunginmuseon, rakennusvalvonnan ja kaavoituksen yhteistyötä. Usein on niin, että rakennustaiteelliselta ja -historialliselta näkökannalta katsottuna olisi parempi, että asukas muuttaisi paremmin tilantarvettaan vastaavaan taloon kuin että vanhaa taloa laajennetaan. Tämä voisi olla rakennuksen omistajalle myös taloudellisempi vaihtoehto. Eri syistä on kuitenkin usein ainoa vaihtoehto laajentaa sitä rakennusta, jossa jo asutaan. Tällöin jo suunnitteluvaiheessa tulisi kiinnittää erityistä huomiota siihen, että lisärakentaminen tapahtuu vanhan rakennuksen ja ympäristön ehdoilla, vanhaan sopeutuen ja sitä kunnioittaen. Rakennuslupavaiheessa viranomaisten on vielä mahdollista estää peruuttamattomien virheiden tapahtuminen ja he voivat antaa neuvoja uudisrakentamisen suunnittelussa. Uusi maankäyttö- ja rakennuslaki antaa rakennustarkastajille entistä paremmat mahdollisuudet edellyttää korjaus- ja uudisrakentamiselta myös kauneutta, ympäristöön sopimista ja perinteiden kunnioittamista (Maankäyttö- ja rakennuslaki, esim. 12§, 117§, 118§, 120§, 124§). Tuotantorakennuksiin liittyy tarkoituksenmukaisuus ja asiallisuus. Niissä käytännöllisyys ja toiminta sanelevat hyvin pitkälle käytettävät ratkaisut. Maatalouden tuotantorakennuksia korjattaessa ja rakennettaessa olisi kuitenkin tarkkaan harkittava, kuinka uudet muodot, materiaalit ja rakenteet sopivat vanhoihin rakennuksiin, pihapiireihin ja kulttuurimaisemaan. Parasta ympäristön kannalta on pitäytyä perinteisesti käytetyissä materiaaleissa. Maaseudun elämäntapaan näyttää liittyvän, varsinkin Itä-Suomessa, tietynlainen suurpiirteisyys. Tämä näkyy pihapiireissä ja viljelymaisemassa. Mikä on särkynyt tai muuten loppuun kulunut, jätetään niille sijoilleen odottamaan maatumistaan ja pois ruostumistaan. Tämä onkin ollut mahdollista niin kauan kun työkalut ja välineet on todellakin käytetty loppuun ja käytetyt materiaalit ovat olleet luonnosta peräisin eivätkä ole sisältäneet myrkkyjä tai maatumattomia osia. Monet nykyisin käytettävät materiaalit ovat kuitenkin ominaisuuksiltaan hyvin toisenlaisia. Esimerkiksi käytöstä poistetun vanhan auton voi toki joku asianharrastaja huomata ja pelastaa, kun se on jätetty pientareelle kaikkien nähtäväksi. Tosin tällainenkin esine säilyttäisi paremmin arvonsa säältä suojattuna vaikkapa navetan ylisillä, eikä maalaismaisemakaan menettäisi mitään oleellista, vaikka tällaiset nähtävyydet siitä puuttuisivatkin. Ennen kuin vanhoja esineitä hävittää, kannattaa kuitenkin olla yhteydessä johonkin alan asiantuntijaan, joita ovat alan museot ja harrastajat. Vanhat kulkuneuvot ja koneetkin sekä niihin liittyvät tarvikkeet ja aineisto ovat osa kulttuurihistoriaamme. Maaseudun maisemalta ei pidä odottaa kaikilta osiltaan täysin loppuun asti viimeisteltyä ja huoliteltua ilmettä. Maisemaa ja ympäristöä muovaa jatkuvasti sen käyttö, ja jos kaikki käyttöä seuraavat jäljet siistitään pois, on tulos helposti kuollut ja vailla kiinnostavuutta. Vaikka asiantunteva maisemanhoito ilman muuta on tärkeää, emme siis voi odottaa, että esimerkiksi kaikki rakennukset olisivat yhtä aikaa siistejä ja vastamaalattuja. Rakentamisessa on aina pyritty toimimaan siten, että tehdyt ratkaisut ovat taloudellisesti kannattavia ja esteettisesti hyväksyttäviä. Uusia materiaaleja on otettu käyttöön sitä mukaa kun niitä on tullut markkinoille, samoin vanhoja materiaaleja on jäänyt käytöstä kun uusia on tullut tilalle. Tämän päivän suosikkituotteita ovat muovipinnoitetut pellit, erityisesti kattotiilen kuviointia muistuttavaksi prässätty kattopelti. Tehokkaan markkinoinnin ansiosta ne ovat saavuttaneet nykyisen asemansa. Materiaalina ne ovat kuitenkin yhtä epäaitoja kuin puu- tai tiilikuvioitu kontaktimuovi. Värisävyt ovat uutena räikeitä ja ympäristöön huonosti istuvia, pinta kiiltelee luonnottomasti ja on erittäin todennäköistä, että ne ikääntyvät rumasti, muovipinta hilseilee irti ja pelti ruostuu. Koska materiaalia lienee mahdotonta korjata, joudutaan se vaihtamaan kokonaan johonkin joko meille vielä tuntemattomaan uutuusmateriaaliin tai jo hyväksi ja kestäväksi havaittuun perinteisempään materiaaliin. Jäljelle jää käytettyä muovipinnoitettua peltiä, jonka hävityksestä on huolehdittava… On ilmeistä, että erityistä korjausrakentamisen ohjaamista tarvitaan sekä Varkaudessa että Leppävirralla. Ohjaustyössä olisi painotettava aitojen materiaalien käyttöä ja kerrottava korvikkeisiin liittyvistä ongelmista. Ohjaustyön tulee pohjautua Museoviraston korjauskortteihin. Aidot tiilikatot ovat vähitellen häviämässä, koska uusia tiiliä on vaikea löytää. Alkuperäiset, valikoidusta puusta huolella tehdyt kauniit ikkunat vaihdetaan niiden korjauksen sijaan liian helposti uusiin. Rakennusosien kierrätyskeskus olisi pikaisesti perustettava aluetta palvelemaan, myös se voisi toimia puolueetonta tietoa jakavana elimenä korjausasioissa. Merkillepantavaa ja erityisesti Varkaudelle ominaista on se, että hyvin suuri osa asuntoalueista liittyy paikkakunnan teollisuuteen. Tehdas on omistanut maan ja tilannut asemakaavoituksen aikansa tunnetuimmilta suomalaisilta arkkitehdeilta. Tehdas on myös tilannut paitsi tuotantorakennustensa, myös johdon ja työntekijöiden asuntojen suunnitelmat kaavoja laatineilta arkkitehdeilta. Koska tuotantoon ovat kuuluneet rakennustarvikkeet ja -materiaalit, on osa asuinalueista rakennettu teollisesti tuotettujen pientalojen kokeilualueina. Suunnittelijat edustivat alansa huippua. Tunnetuin näistä on Alvar Aalto, jonka suunnitelmia Varkaudessa ovat mm. Könönpellon ja Savonmäen kaavat sekä näille alueille suunnitellut tyyppitalot. Sorsakosken asuntoalueet Leppävirralla ovat samalla tavalla syntyneitä kokonaisuuksia. Tällainen suunnittelu on tuottanut yhtenäisiä ja laadullisesti korkeatasoisia ympäristöjä, ja niinpä suuri osa keskusta-alueesta (Päiviönsaari, tehdas, Kommila, Kosulanniemi) onkin Museoviraston ja ympäristöministeriön Rakennettu kulttuuriympäristö -selvityksessä arvotettu valtakunnallisesti merkittäväksi. Varkauden rakennusperintö on inventoinnin yhteydessä jaettu kuuteen arvoluokkaan, jotka on osoitettu numeroinnilla 1-6. Numeroita vastaava sanallinen luokitus on seuraava: 1: Ehdoton purkukielto, säilyttävä suojelu 2: Lautakunnan purkuharkinta, säilyttävä suojelu 3: Purku sallittu, jos uusi rakennetaan tilalle 4: Ympäristön säilyttäminen /suojeltava alue + lisämääräys 5: Rakennelman suojelu 6: Ei suojelua Luokituksen kriteerit löytyvät Varkauden kaupungin rakennussuojelutoimikunnan 1995-1996 loppuraportista. Inventoitujen rakennusten nykytilan kartoituksessa kertyneiden tietojen vertaaminen inventoinnin yhteydessä tehtyyn luokitukseen osoittaa, ettei pelkkä jako luokkiin riitä takaamaan arvokkaidenkaan rakennusten alkuperäisyyden tai edes rakennusten säilymistä. Inventoituja rakennuksia on korjattu asiantuntemattomasti, käytetyt materiaalit ovat vanhaan rakennukseen kuulumattomia, rakennuksiin on tehty niin mittavia muutoksia, että niitä on vaikea samaksi tuntea. Monia taloja on laajennettu niin rajusti, että alkuperäinen rakennus näyttää laajennusosan koirankopilta. Aiheen tarkempi tarkastelu on esitetty taulukoissa kohteittain. Edellä mainituista syistä johtuen luokituksen oikeellisuus ja toimivuus on arvioitava uudelleen. Myös rakennussuojelua kaavoituksen tarjoamin keinoin on lisättävä, samoin kuin korjaus- ja uudisrakentamisen ohjausta. Kutakin kohdetta koskeva asemakaavamerkintä on esitetty taulukossa. Rakennussuojelutoimikunnan esittämä luokka 6 (ei suojelua), on liian suuri. Siihen ei pitäisi sisältyä inventoiduista kohteista muita kuin sellaiset, jotka on tähän mennessä ehditty peruuttamattomasti muuttaa siten, että niiden suojelullinen merkitys on jo menetetty. Leppävirran kirkonkylän rakennuskanta on viime vuosikymmeninä uusiutunut voimakkaasti. Sellaisiakin paikallisia merkkirakennuksia, joita nykyisin todennäköisesti pidettäisiin jopa kansallisina aarteina, purettiin armotta 60 ja 70-luvuilla tarpeettomina. Tällaisia olivat muun muassa Vokkolan kartano, Kansasen kauppa, Kauppilanmäki, vanha työväentalo, vanha apteekki… Monia vanhoja arvokkaita rakennuksia on kuitenkin kirkonkylälläkin säilynyt ja C.L. Engelin suunnittelema komea kivikirkko on säilyttänyt asemansa kirkonkylän viitostielle ja pitkälle itään päin näkyvänä maamerkkinä. Kirkonkylä sijaitsee etelään suuntautuvalla niemellä Kalmanlahden ja Leppävirran välissä. Se on maisemiltaan erityisen viehättävä, mutta inventoidut arvokkaat rakennukset eivät enää juurikaan muodosta yhtenäisiä kokonaisuuksia. Uudempi rakennuskanta, etenkin 70- ja 80-lukujen julkinen ja liikerakentaminen on julkisivujen pääasiallisena materiaalina käytetyn keltaisen tiilen ansiosta melko yhtenäistä. Keskustan kortteleille olisi kuitenkin laadittava tarkka asemakaava. Kaavan avulla kyläkuvaa tulisi kehittää tiiviimmäksi. Jäljellä olevat arvokkaat vanhat rakennukset olisi suojeltava kaavalla. seuraava sivu edellinen sivu etusivulle