4 Historiaa

Kivikausi on ajallisesti ensimmäinen jääkauden jälkeinen aika. Se jakautuu esikeraamiseen aikaan ja kampakeraamiseen aikaan. Kivikautta seuraa pronssikausi, joksi kivikausi on vähitellen vaihtunut aikavälillä 1500-1000 vuotta eKr. Rautakausi on Suomessa alkanut joitain satoja vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Rautakausi jaetaan kuuteen jaksoon: esiroomalainen rautakausi, roomalainen rautakausi, kansainvaellusaika, merovingiaika, viikinkiaika ja ristiretkiaika. Näistä viimeisimmän aikaan on ainakin Keski-Euroopassa jo eletty keskiaikaa. Suomessa keskiaika lasketaan alkavaksi kristinuskon saapumisesta. Ihmisiä on Savossa asti liikkunut jo 5000 vuotta sitten, oletettavasti vesistöä kulkureittinään käyttäen, sillä Leppävirran alueelta tunnetut kampakeraamiset asuinpaikat on ajoitettu vuoden 3000 eKr. tuntumaan

Katsaus historiaan

ELÄVÄ KIVIKAUSI

Pronssikausi

Kenkäveron rautakausi -näyttely

Varkauden ja Leppävirran seutu oli ennen pysyvän asutuksen syntymistä karjalaisten ja hämäläisten eräaluetta, jonka vedet olivat erityisen kalaisat. Kiinteä asutus on yltänyt Varkauden seudulle ehkä 1400-luvulla.

Erik Fleming hankki 1526 itselleen Varkauden tilan kalastusta ja metsästystä varten. Hän ei itse asunut tilalla, tilan vuokraaja maksoi vuokran kalana ja turkiksina. Kustaa Vaasan mukaan erämaat kuuluivat Jumalalle, kuninkaalle ja Ruotsin kruunulle. Varkaudessa toimikin Savon linnan alainen kruununkalastamo ilmeisesti jo 1400-luvun lopulla. Kalastuksen järjestelystä huolehti Savon linnan vouti ja kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä, saapui Varkauteen kalastusretkikunta, joka majaili Pirtinniemellä. Niemellä oli pirtti, kala-aitta ja navetta, jotka vielä 1700-luvun alussa olivat pystyssä. Kalastustoiminta jatkui vielä ruukin alkuaikoina.

Pohjois-Savo asutettiin melko nopeasti 1500-luvulla (Soikkanen 1961) Eränkäynti oli asutuksen tienraivaaja. Pitkät, monihaaraiset ja pohjoista kohti johtavat järvireitit muovasivat melko yhtenäisen eräalueen. Eränkäynti liittyi kuitenkin kiinteästi maanviljelyyn, joka Savossa oli yhdistynyttä kaski- ja erätaloutta. Karjanhoito perustui luonnonheinän saantiin, ja asutuksen laajentuessa heinää piti hankkia yhä kauempaa luonnonniityiltä. Metsästyksen ja kalastuksen ohella erämailla poltettiin kaskia. Erämiehet kuljettivat mukanaan siemenviljaa ja kylvivät sen edellisenä kesänä kaadettuun kaskeen. Lopulta alkoi uudisasutus, kun erämies rakensi pirtin eräkasken laidalle ja toi sinne perheensä ja karjansa. Pohjois-Savon uudisasutuksen päätepisteenä pidetään vuotta 1570, jolloin taloja arveltiin olleen noin 240 silloisessa Tavinsalmen hallintopitäjässä (Soikkanen 1961), joka käsitti nykyisin Pohjois-Savona tunnetun alueen. Vuonna 1639 Leppävirta muodostettiin itsenäiseksi pitäjäksi.

Asutus oli painottunut vahvasti alueen eteläosaan ja liki kolmannes oli ns. Leppävirran reitin alueella. Eränkäynti menetti valta-asemansa ja uudisasukkaiden tärkein elinkeino oli kaskiviljely. Asukkaat ovat siis tulleet Pohjois-Savoon Leppävirran (ja Varkauden) kautta, joka siis ilmeisesti on myös asutettu ensin. Leppävirran ja Varkauden talojen sijainti 1560-luvulla on merkitty karttaan.

Ruotsin ja Novgorodin valtakunnanraja kulki tämän alueen kautta. Osmajärvessä sijaitsevaa Osmankiveä pidetään Pähkinäsaaren rauhassa määrätyn valtakunnanrajan rajakivenä. 1500-luvulla käytiin savolaisten ja itänaapurina asuvien karjalaisten välillä rajakahakoita ja heimosotia, joissa taisteltiin erä- ja kalastusalueiden nautintaoikeuksista.

Savupirtin asema asumuksena säilyi vahvana 1800-luvun lopulle asti. Sotilasvirkatalojen eli puustellien arkkitehtoninen esimerkki ei ole juuri vaikuttanut asuinrakennusten ulkonäön muuttumiseen, mutta ne ovat keränneet ympärilleen muuta asutusta, kun niitten maille on perustettu torppia ja mäkitupia.

Kauppapaikka

Leppävirtalaisten pääasiallinen elinkeino oli pitkään maatalous, sekä kaski- että peltoviljelyä harjoitettiin. Lisäksi harjoitettiin mm. metsänhoitoa ja tervanpolttoa sekä jonkin aikaa pihkan ja tuhkan keräämistä lasin valmistuksessa tarvittavan potaskan valmistukseen. Omia tuotteita myytiin ja vaihdettiin toisiin, lisäksi täytyi ostaa tuotteita ja tarvikkeita, joita ei itse pystytty tuottamaan. Tärkeimmät näistä olivat suola ja rauta. Kaupankäynti oli pitkään sallittua vain kaupungeissa, joten kauppamatkoilla oli kuljetettava kauas Viipuriin, Lappeenrantaan ja Savonlinnaan, tai Raaheen, Ouluun ja Loviisaan. Matkat etelään olivat vesitsekin pitkät ja hankalat. Talviteitä pitkin matka Ouluun kesti 4-5 viikkoa. Niinpä ajatus omasta kauppapaikasta oli usein leppävirtalaisten mielessä. Kun Kuopio sai kaupunkioikeudet 1782, se sai oikeuden pitää myös yhdet markkinat Leppävirran Varkaudessa. Myös Mikkelin markkinat helpottivat kaupankäyntiä.

Maakauppa vapautui 1860-luvulla, tämän seurauksena perustettiin Leppävirralle muutamassa vuodessa toistakymmentä kauppaa. Kirkonkylän komeimpia rakennuksia oli lähes sadan vuoden ajan Kansasen kauppakartano.

Leppävirran kirkko

Leppävirta muodostettiin omaksi seurakunnakseen ja ensimmäiseksi kirkkoherraksi määrättiin Matthias Montanus 1639.

Ensimmäinen kirkko rakennettiin 1640-luvulla paikalle, joka jo vanhastaan oli pitäjän keskustaa. Kirkon rakentamisesta seurasi, että kirkonkylään rakennettiin paljon muutakin, mm. asunnot papistolle ja muille kirkon palveluksessa oleville, ja kestikievari. Myöhemmin käsityöläiset ja vielä myöhemmin kauppiaat asettuivat kirkolle tai Varkauteen, samoin pitäjän köyhälistö asettui kirkonkylään. Näin kirkonkylä kehittyi muita kyliä suuremmaksi ja vilkkaammaksi.

Ensimmäinen kirkko meni jo 1600-luvulla huonoon kuntoon ja kävi myös ahtaaksi. Sotien ja seurakunnan köyhyyden takia uuden kirkon rakennustyöhön ryhdyttiin vasta 1738. Kirkko oli puinen ristikirkko ja se vihittiin käyttöön 1748, keskeneräisenä. Kirkko lienee valmistunut 1751. Rakennusmestarina toimi leppävirtalainen Pekka Kolari, joka kuoli kesken työn 1746.

Leppävirran kolmas kirkko valmistui 1846. Se sijaitsee eri paikassa kuin kaksi ensimmäistä kirkkoa. Kirkko on C.L. Engelin suunnittelema.

Laivalinna

1700-luvulla käytyjen sotien johdosta Ruotsin valtakunnan itäraja siirtyi taas Leppävirran ja Varkauden lähistölle. Jotta vihollisen tunkeutuminen sisämaahan Saimaan vesistön kautta saataisiin estetyksi, päätettiin Ristiinaan ja Varkauteen perustaa laivastotukikohdat. Varkauteen kuninkaallisella asetuksella 1792 perustettu tukikohta, Laivalinna, sijaitsi Päiviönsaarella ja Pirtinniemellä. Laivalinna toi Varkauteen paitsi sotilaita, myös käsityöläisiä ja muita ammatinharjoittajia. Näistä osa jäi Varkauteen sotilaiden lähdettyä. Laivalinna hävitettiin Suomen sodassa 1808. Täällä ei kuitenkaan taisteltu, vaan vuoroin suuntaansa perääntyvät omat ja vihollisen joukot huolehtivat varastorakennusten ja telakalla olevien laivojen tuhoamisesta. Nykyisin Laivalinnan olemassaolosta ei Varkauden kaupunkikuvassa varsinaisesti muistuta muu kuin Laivalinnankadun nimi.

Ruukki

Laivalinnan olemassaolosta seurasi kuitenkin monia hyödyllisiä asioita: Varkauden edullinen maantieteellinen sijainti pantiin merkille, matkailijoita kulki Varkauden kautta entistä enemmän ja postinkulku tuli säännöllisemmäksi. Merkittävintä Varkauden kannalta on se, että entinen sotilas everstiluutnantti, vapaaherra Gustav Wrede (1775-1830), perusti paikalle rautaruukin 1814.

Ruukki jalosti järvistä kerättävää järvimalmia raudaksi ja siitä taotuiksi esineiksi. Wrede ei saanut ruukkia menestymään ja sen ostivat vuonna 1834 hänen perillisiltään helsinkiläinen suurliikemies Erik Johan Längman ja viipurilainen kauppahuoneen omistaja Paul Wahl, jotka perustivat Varkauteen sahan ja yrittivät saada ruukin toiminnan kannattavaksi. Vuonna 1846 Längman vetäytyi ja Paul Wahlista perheineen tuli yrityksen omistaja.

Wahl rakensi Huruskosken rannalle konepajan ja valimon 1851. Nämä paloivat 1854, jonka jälkeen uudet sijoitettiin Ämmänkosken rannalle.

Kaupunkirakenteen ja myöhempien aikojen kaupunkikuvan kannalta oleellisen merkittävää on tänä aikakautena määräytynyt teollisuuden sijoittuminen Huruskosken (Voimakanava) ja Ämmänkosken partaille.

Laivalinnan ajalta peräisin olevat armeijan rakennukset toimivat lähinnä työväen asuinrakennuksina. Ne korvattiin uusilla 1800-luvun kuluessa. Ruukin aikana rakennettuja taloja , jotka ovat säilyneet, ovat keskuskonttori (1840-luku), Terijoelta siirretty virkamiesklubi (1876), kotiseutukeskus (1856).

Kanavat

Taipaleen ja Konnuksen ensimmäiset kanavat valmistuivat 1840 ja 1841 helpottamaan Pohjois-Savon tuotteiden kuljetusta etelään, ensisijaisesti Pietariin. Tähän asti oli voita, lihaa, kaloja ja lintuja etelään kuljettavien veneiden lasti purettava Varkaudessa lähes kokonaan ennen kuin ne voitiin uittaa koskesta. Vastaavasti pohjoiseen menevät veneet tyhjennettiin suola- ja viljalasteistaan, ennen kuin ne vedettiin kannaksen yli. Vilkastuva kauppa vaati suuremmat veneet, joita ei enää voitu vetää kannaksen yli eikä laskea koskesta.

Uudesta väylästä rakennettiin seitsemän jalkaa (2,1 metriä) syvä, niin että 500-600 tynnyrin suolalasti voisi vaivatta kulkea. Kanavan myötä Varkauden ruukkiyhteiskunnasta alkoi kehittyä liikenne- kauppa- ja varastopaikka.

Koskenniemi

Kaupungin perustaminen Varkauteen nousi jälleen esiin 1850-luvulla. Suomen kenraalikuvernöörin ehdotus Suomen taloudellisten olojen kehittämiseksi sisälsi ajatuksen kaupungin perustamisesta. (ks. Soikkanen 1961) Keisari Aleksanteri II allekirjoitti 1856 käskykirjeen jossa määrättiin Suomeen perustettavaksi mm. viisi kaupunkia, joista yksi olisi Varkauteen perustettava Koskenniemi. Kaupungin paikaksi tutkittiin Pirtinniemeä ja Taipaleen kanava-aluetta. Kanava-alueelle laadittiin jo asemakaava kaupunkia varten. Kaava oli ruutukaava, jonka korttelit olisivat sijainneet kanavan molemmin puolin. Katujen tasoittaminen olisi kuitenkin tullut kalliiksi tällä alueella. Kauppaneuvos Paul Wahl ei ollut halukas myymään Myllysaarta eikä Kämärinkoskea, ja alueen pelättiin sijaitsevan liian kaukana ruukista, jonka seurauksena sen ei arveltu kehittyvän riittävän elinvoimaiseksi. Kymmenen vuoden kuluttua hankkeen vireillepanosta keisari hyväksyi lykkäyssuunnitelman.

Varkauden kauppala

Varkaus sijaitsi kaukana Leppävirran kirkolta eivätkä sen asukkaat työskennelleet maataloudessa vaan teollisuudessa. Leppävirtalaiset isännät eivät olleet halukkaita kustantamaan kunnallisia palveluja niin kauas, ja koska esimerkiksi koulu, kirkolliset palvelut ja terveydenhoito olivat Ahlströmin tehtaan järjestämiä, ei varkautelaisilla ymmärrettävästi ollut halukkuutta kunnallisveron maksamiseen Leppävirran kunnalle. Vihdoin vuoden 1929 alussa Varkaudesta tuli itsenäinen kauppala.

1900-luku

Suurimmat muutokset Leppävirran ja Varkauden kulttuuriympäristössä ovat tapahtuneet 1900-luvulla. Kaskiviljelmät, savutuvat ja muut menneiden vuosisatojen rakennukset ja rakennelmat olivat pääasiassa pieniä ja vaatimattomia ja sulautuivat ympäristöön. Tämä koski myös pappiloita ja muita virkataloja. Liikkuminen oli tapahtunut paljolti vesitse soutuveneillä, eivätkä hevosvetoiset ajoneuvot vaatineet kovinkaan suurellisia teitä.

Koululaitoksen kehitystä seurasi 1900-luvun alussa kansakoulujen rakentaminen. Työväenaate, nuorisoseura-aate sekä suojeluskunnat tarvitsivat omat katot päidensä päälle niin ikään vuosisadan alussa. Maamiesseurat rakensivat itselleen omat talot lähes jokaiselle Leppävirran kylälle 1930- ja 1950-lukujen kuluessa. Kaikki nämä rakennukset rakennettiin perinteisin menetelmin ja usein talkootyönä. Ne olivat kookkaita ja näkyvillä paikoilla sijaitsevia rakennuksia.

Viimeisetkin savutuvat muutettiin vähitellen uloslämpiäviksi 1900-luvun alkupuolella. Kaskiviljelystä siirryttiin kokonaan peltoviljelyyn. Taloja paitsi laajennettiin, myös jaettiin aivan kirjaimellisesti. Kun tilan maat jaettiin perillisten kesken, kävi usein niin, että myös rakennukset pantiin keskeltä poikki ja toinen puoli siirrettiin uuteen paikkaan. Tällainen siirtomahdollisuus on hirsirakentamisen etuja.

Julkisivut vuorattiin laudalla varallisuuden salliessa ja rakennusten maalaus yleistyi Savon maaseudullakin 1930-luvulle päästäessä. Tosin jokunen leppävirtalainen talo on säilynyt maalamattomana tähän päivään asti.

Teollisuus kasvoi ja piti huolta työntekijöistään. Varkauden ja Sorsakosken tehtaat toimivat aktiivisesti työntekijöidensä asumisolojen parantamiseksi. Ahlström Oy teetti Varkauteen useita asemakaavoja vuosisadan alussa ja asuntoja rakennettiin työläisille, virkailijoille ja johtajille yhtenäisten suunnitelmien mukaan. Sekä Sorsakoskella että Varkaudessa tarjottiin työntekijöille mahdollisuuksia oman talon rakentamiseen tehtaan luovuttamille tonteille. Rakentamisessa oli noudatettava tehtaan hyväksymiä tyyppipiirustuksia, ja Varkaudessa oli luonnollista, että työhön käytettiin tehtaan omia tuotteita.

Kehittyvän liikenteen ja kaavoituksen myötä uusia katuja ja teitä rakennettiin ja myös vanhoja päällystettiin. Ilman kaavoitusta ja ohjausta, usein ahtaasti ja huonosti rakennetut asumukset saivat mm. Taulumäellä väistyä uusien kolmikerroksisten liike- ja asuintalojen tieltä.

Kehittyvä ja kasvava liikenne vaati myös leveämmät ja suoremmat tiet ja niinpä viisikymmentäluvun lopulla valmistui viitostien suuri parannus. Ennen kylien ja pihojen sekä jopa Varkauden keskustan läpi kiemurrellut vanha pohjois-etelä-suuntainen maantie kulki nyt suoraviivaisesti kylien ja kaupunkien ohi. Tien leventäminen ja oikaiseminen jatkuu edelleen tätä kirjoitettaessa. Kartalle merkittyjä vanhoja tielinjauksia katsoessa syntyy oivallus: Monet nyt täysin syrjässä sijaitsevat talot on aikoinaan rakennettu Kuopion tai Karjalan maanteiden tuntumaan, parhaiden yhteyksien varteen.

Yhteiskunnan murros 1960-luvulla johti väestön siirtymiseen kaupunkeihin ja maaseudun autioitumisen alkamiseen. Myös maatalouskoneiden kehitys vähensi työvoiman tarvetta maalaistaloissa. Useita taloja jäi myös Leppävirralla autioksi. Kirkonkylä kuitenkin kasvoi ja monet vanhat, tuolloin arvottomiksi ja käyttökelvottomiksi koetut talot olivat kehityksen ja modernismin ihanteiden tiellä. Leppävirralla purettiin mm. Kansasen kauppakartano, Vokkolan kartano, Kauppilanmäki, vanha apteekki, Varkaudessa Savontien varsi, Rossin kauppa, Seurantalo, kalahalli. Vaikka paljon tuolloin ennätettiinkin, ei purkamisvimma kuitenkaan vuosissa mitattuna ehtinyt jatkua kovinkaan kauaa, sillä asenteiden muutos ja paluu vanhan arvostamiseen alkoi tapahtua 1970-luvun alkupuolella. Osaltaan asiaan saattoi vaikuttaa energiakriisi 1973, jonka aiheuttama lisälämmöneristysvimma jatkuu lieventyneenä edelleen.

Leppävirralla korjattiin talkoilla tyhjilleen jäänyttä vanhaa koulua yhteisiksi kokoontumis- ja harrastustiloiksi 1970-luvun puolivälissä ja Nuorisoseurantaloa 1980-luvun vaihteessa. Varkaudessa vastustettiin tarmokkaasti Seurantalon ja Rossin kaupan purkamista 1980-luvun loppupuolella. Molemmat kumminkin purettiin kaupunkilaisten vastustuksesta ja viranomaisten toivomuksista huolimatta, Rossin talo niinkin myöhään kuin 1989. Rossin talon tontti Ahlströminkadun varressa on edelleen tyhjä.

seuraava sivu edellinen sivu etusivulle

Jarvi-Suomen Kanavat

	Kivikausi on ajallisesti ensimmäinen jääkauden jälkeinen aika. Se jakautuu esikeraamiseen aikaan ja kampakeraamiseen aikaan. Kivikautta seuraa pronssikausi, joksi kivikausi on vähitellen vaihtunut aikavälillä 1500-1000 vuotta eKr.	Rautakausi on Suomessa alkanut joitain satoja vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Rautakausi jaetaan kuuteen jaksoon: esiroomalainen rautakausi, roomalainen rautakausi, kansainvaellusaika, merovingiaika, viikinkiaika ja ristiretkiaika. Näistä viimeisimmän aikaan on ainakin Keski-Euroopassa jo eletty keskiaikaa. Suomessa keskiaika lasketaan alkavaksi kristinuskon saapumisesta.	Ihmisiä on Savossa asti liikkunut jo 5000 vuotta sitten, oletettavasti vesistöä kulkureittinään käyttäen, sillä Leppävirran alueelta tunnetut kampakeraamiset asuinpaikat on ajoitettu vuoden 3000 eKr. tuntumaan
	Katsaus historiaan

ELÄVÄ KIVIKAUSI Pronssikausi Kenkäveron rautakausi -näyttely	Varkauden ja Leppävirran seutu oli ennen pysyvän asutuksen syntymistä karjalaisten ja hämäläisten eräaluetta, jonka vedet olivat erityisen kalaisat. Kiinteä asutus on yltänyt Varkauden seudulle ehkä 1400-luvulla. Erik Fleming hankki 1526 itselleen Varkauden tilan kalastusta ja metsästystä varten. Hän ei itse asunut tilalla, tilan vuokraaja maksoi vuokran kalana ja turkiksina. Kustaa Vaasan mukaan erämaat kuuluivat Jumalalle, kuninkaalle ja Ruotsin kruunulle. Varkaudessa toimikin Savon linnan alainen kruununkalastamo ilmeisesti jo 1400-luvun lopulla. Kalastuksen järjestelystä huolehti Savon linnan vouti ja kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä, saapui Varkauteen kalastusretkikunta, joka majaili Pirtinniemellä. Niemellä oli pirtti, kala-aitta ja navetta, jotka vielä 1700-luvun alussa olivat pystyssä. Kalastustoiminta jatkui vielä ruukin alkuaikoina. Pohjois-Savo asutettiin melko nopeasti 1500-luvulla (Soikkanen 1961) Eränkäynti oli asutuksen tienraivaaja. Pitkät, monihaaraiset ja pohjoista kohti johtavat järvireitit muovasivat melko yhtenäisen eräalueen. Eränkäynti liittyi kuitenkin kiinteästi maanviljelyyn, joka Savossa oli yhdistynyttä kaski- ja erätaloutta. Karjanhoito perustui luonnonheinän saantiin, ja asutuksen laajentuessa heinää piti hankkia yhä kauempaa luonnonniityiltä. Metsästyksen ja kalastuksen ohella erämailla poltettiin kaskia. Erämiehet kuljettivat mukanaan siemenviljaa ja kylvivät sen edellisenä kesänä kaadettuun kaskeen. Lopulta alkoi uudisasutus, kun erämies rakensi pirtin eräkasken laidalle ja toi sinne perheensä ja karjansa. Pohjois-Savon uudisasutuksen päätepisteenä pidetään vuotta 1570, jolloin taloja arveltiin olleen noin 240 silloisessa Tavinsalmen hallintopitäjässä (Soikkanen 1961), joka käsitti nykyisin Pohjois-Savona tunnetun alueen. Vuonna 1639 Leppävirta muodostettiin itsenäiseksi pitäjäksi. Asutus oli painottunut vahvasti alueen eteläosaan ja liki kolmannes oli ns. Leppävirran reitin alueella. Eränkäynti menetti valta-asemansa ja uudisasukkaiden tärkein elinkeino oli kaskiviljely. Asukkaat ovat siis tulleet Pohjois-Savoon Leppävirran (ja Varkauden) kautta, joka siis ilmeisesti on myös asutettu ensin. Leppävirran ja Varkauden talojen sijainti 1560-luvulla on merkitty karttaan. Ruotsin ja Novgorodin valtakunnanraja kulki tämän alueen kautta. Osmajärvessä sijaitsevaa Osmankiveä pidetään Pähkinäsaaren rauhassa määrätyn valtakunnanrajan rajakivenä. 1500-luvulla käytiin savolaisten ja itänaapurina asuvien karjalaisten välillä rajakahakoita ja heimosotia, joissa taisteltiin erä- ja kalastusalueiden nautintaoikeuksista. Savupirtin asema asumuksena säilyi vahvana 1800-luvun lopulle asti. Sotilasvirkatalojen eli puustellien arkkitehtoninen esimerkki ei ole juuri vaikuttanut asuinrakennusten ulkonäön muuttumiseen, mutta ne ovat keränneet ympärilleen muuta asutusta, kun niitten maille on perustettu torppia ja mäkitupia. Kauppapaikka Leppävirtalaisten pääasiallinen elinkeino oli pitkään maatalous, sekä kaski- että peltoviljelyä harjoitettiin. Lisäksi harjoitettiin mm. metsänhoitoa ja tervanpolttoa sekä jonkin aikaa pihkan ja tuhkan keräämistä lasin valmistuksessa tarvittavan potaskan valmistukseen. Omia tuotteita myytiin ja vaihdettiin toisiin, lisäksi täytyi ostaa tuotteita ja tarvikkeita, joita ei itse pystytty tuottamaan. Tärkeimmät näistä olivat suola ja rauta. Kaupankäynti oli pitkään sallittua vain kaupungeissa, joten kauppamatkoilla oli kuljetettava kauas Viipuriin, Lappeenrantaan ja Savonlinnaan, tai Raaheen, Ouluun ja Loviisaan. Matkat etelään olivat vesitsekin pitkät ja hankalat. Talviteitä pitkin matka Ouluun kesti 4-5 viikkoa. Niinpä ajatus omasta kauppapaikasta oli usein leppävirtalaisten mielessä. Kun Kuopio sai kaupunkioikeudet 1782, se sai oikeuden pitää myös yhdet markkinat Leppävirran Varkaudessa. Myös Mikkelin markkinat helpottivat kaupankäyntiä. Maakauppa vapautui 1860-luvulla, tämän seurauksena perustettiin Leppävirralle muutamassa vuodessa toistakymmentä kauppaa. Kirkonkylän komeimpia rakennuksia oli lähes sadan vuoden ajan Kansasen kauppakartano. Leppävirran kirkko Leppävirta muodostettiin omaksi seurakunnakseen ja ensimmäiseksi kirkkoherraksi määrättiin Matthias Montanus 1639. Ensimmäinen kirkko rakennettiin 1640-luvulla paikalle, joka jo vanhastaan oli pitäjän keskustaa. Kirkon rakentamisesta seurasi, että kirkonkylään rakennettiin paljon muutakin, mm. asunnot papistolle ja muille kirkon palveluksessa oleville, ja kestikievari. Myöhemmin käsityöläiset ja vielä myöhemmin kauppiaat asettuivat kirkolle tai Varkauteen, samoin pitäjän köyhälistö asettui kirkonkylään. Näin kirkonkylä kehittyi muita kyliä suuremmaksi ja vilkkaammaksi. Ensimmäinen kirkko meni jo 1600-luvulla huonoon kuntoon ja kävi myös ahtaaksi. Sotien ja seurakunnan köyhyyden takia uuden kirkon rakennustyöhön ryhdyttiin vasta 1738. Kirkko oli puinen ristikirkko ja se vihittiin käyttöön 1748, keskeneräisenä. Kirkko lienee valmistunut 1751. Rakennusmestarina toimi leppävirtalainen Pekka Kolari, joka kuoli kesken työn 1746. Leppävirran kolmas kirkko valmistui 1846. Se sijaitsee eri paikassa kuin kaksi ensimmäistä kirkkoa. Kirkko on C.L. Engelin suunnittelema. Laivalinna 1700-luvulla käytyjen sotien johdosta Ruotsin valtakunnan itäraja siirtyi taas Leppävirran ja Varkauden lähistölle. Jotta vihollisen tunkeutuminen sisämaahan Saimaan vesistön kautta saataisiin estetyksi, päätettiin Ristiinaan ja Varkauteen perustaa laivastotukikohdat. Varkauteen kuninkaallisella asetuksella 1792 perustettu tukikohta, Laivalinna, sijaitsi Päiviönsaarella ja Pirtinniemellä. Laivalinna toi Varkauteen paitsi sotilaita, myös käsityöläisiä ja muita ammatinharjoittajia. Näistä osa jäi Varkauteen sotilaiden lähdettyä. Laivalinna hävitettiin Suomen sodassa 1808. Täällä ei kuitenkaan taisteltu, vaan vuoroin suuntaansa perääntyvät omat ja vihollisen joukot huolehtivat varastorakennusten ja telakalla olevien laivojen tuhoamisesta. Nykyisin Laivalinnan olemassaolosta ei Varkauden kaupunkikuvassa varsinaisesti muistuta muu kuin Laivalinnankadun nimi. Ruukki Laivalinnan olemassaolosta seurasi kuitenkin monia hyödyllisiä asioita: Varkauden edullinen maantieteellinen sijainti pantiin merkille, matkailijoita kulki Varkauden kautta entistä enemmän ja postinkulku tuli säännöllisemmäksi. Merkittävintä Varkauden kannalta on se, että entinen sotilas everstiluutnantti, vapaaherra Gustav Wrede (1775-1830), perusti paikalle rautaruukin 1814. Ruukki jalosti järvistä kerättävää järvimalmia raudaksi ja siitä taotuiksi esineiksi. Wrede ei saanut ruukkia menestymään ja sen ostivat vuonna 1834 hänen perillisiltään helsinkiläinen suurliikemies Erik Johan Längman ja viipurilainen kauppahuoneen omistaja Paul Wahl, jotka perustivat Varkauteen sahan ja yrittivät saada ruukin toiminnan kannattavaksi. Vuonna 1846 Längman vetäytyi ja Paul Wahlista perheineen tuli yrityksen omistaja. Wahl rakensi Huruskosken rannalle konepajan ja valimon 1851. Nämä paloivat 1854, jonka jälkeen uudet sijoitettiin Ämmänkosken rannalle. Kaupunkirakenteen ja myöhempien aikojen kaupunkikuvan kannalta oleellisen merkittävää on tänä aikakautena määräytynyt teollisuuden sijoittuminen Huruskosken (Voimakanava) ja Ämmänkosken partaille. Laivalinnan ajalta peräisin olevat armeijan rakennukset toimivat lähinnä työväen asuinrakennuksina. Ne korvattiin uusilla 1800-luvun kuluessa. Ruukin aikana rakennettuja taloja , jotka ovat säilyneet, ovat keskuskonttori (1840-luku), Terijoelta siirretty virkamiesklubi (1876), kotiseutukeskus (1856). Kanavat Taipaleen ja Konnuksen ensimmäiset kanavat valmistuivat 1840 ja 1841 helpottamaan Pohjois-Savon tuotteiden kuljetusta etelään, ensisijaisesti Pietariin. Tähän asti oli voita, lihaa, kaloja ja lintuja etelään kuljettavien veneiden lasti purettava Varkaudessa lähes kokonaan ennen kuin ne voitiin uittaa koskesta. Vastaavasti pohjoiseen menevät veneet tyhjennettiin suola- ja viljalasteistaan, ennen kuin ne vedettiin kannaksen yli. Vilkastuva kauppa vaati suuremmat veneet, joita ei enää voitu vetää kannaksen yli eikä laskea koskesta. Uudesta väylästä rakennettiin seitsemän jalkaa (2,1 metriä) syvä, niin että 500-600 tynnyrin suolalasti voisi vaivatta kulkea. Kanavan myötä Varkauden ruukkiyhteiskunnasta alkoi kehittyä liikenne- kauppa- ja varastopaikka. Koskenniemi Kaupungin perustaminen Varkauteen nousi jälleen esiin 1850-luvulla. Suomen kenraalikuvernöörin ehdotus Suomen taloudellisten olojen kehittämiseksi sisälsi ajatuksen kaupungin perustamisesta. (ks. Soikkanen 1961) Keisari Aleksanteri II allekirjoitti 1856 käskykirjeen jossa määrättiin Suomeen perustettavaksi mm. viisi kaupunkia, joista yksi olisi Varkauteen perustettava Koskenniemi. Kaupungin paikaksi tutkittiin Pirtinniemeä ja Taipaleen kanava-aluetta. Kanava-alueelle laadittiin jo asemakaava kaupunkia varten. Kaava oli ruutukaava, jonka korttelit olisivat sijainneet kanavan molemmin puolin. Katujen tasoittaminen olisi kuitenkin tullut kalliiksi tällä alueella. Kauppaneuvos Paul Wahl ei ollut halukas myymään Myllysaarta eikä Kämärinkoskea, ja alueen pelättiin sijaitsevan liian kaukana ruukista, jonka seurauksena sen ei arveltu kehittyvän riittävän elinvoimaiseksi. Kymmenen vuoden kuluttua hankkeen vireillepanosta keisari hyväksyi lykkäyssuunnitelman. Varkauden kauppala Varkaus sijaitsi kaukana Leppävirran kirkolta eivätkä sen asukkaat työskennelleet maataloudessa vaan teollisuudessa. Leppävirtalaiset isännät eivät olleet halukkaita kustantamaan kunnallisia palveluja niin kauas, ja koska esimerkiksi koulu, kirkolliset palvelut ja terveydenhoito olivat Ahlströmin tehtaan järjestämiä, ei varkautelaisilla ymmärrettävästi ollut halukkuutta kunnallisveron maksamiseen Leppävirran kunnalle. Vihdoin vuoden 1929 alussa Varkaudesta tuli itsenäinen kauppala. 1900-luku Suurimmat muutokset Leppävirran ja Varkauden kulttuuriympäristössä ovat tapahtuneet 1900-luvulla. Kaskiviljelmät, savutuvat ja muut menneiden vuosisatojen rakennukset ja rakennelmat olivat pääasiassa pieniä ja vaatimattomia ja sulautuivat ympäristöön. Tämä koski myös pappiloita ja muita virkataloja. Liikkuminen oli tapahtunut paljolti vesitse soutuveneillä, eivätkä hevosvetoiset ajoneuvot vaatineet kovinkaan suurellisia teitä. Koululaitoksen kehitystä seurasi 1900-luvun alussa kansakoulujen rakentaminen. Työväenaate, nuorisoseura-aate sekä suojeluskunnat tarvitsivat omat katot päidensä päälle niin ikään vuosisadan alussa. Maamiesseurat rakensivat itselleen omat talot lähes jokaiselle Leppävirran kylälle 1930- ja 1950-lukujen kuluessa. Kaikki nämä rakennukset rakennettiin perinteisin menetelmin ja usein talkootyönä. Ne olivat kookkaita ja näkyvillä paikoilla sijaitsevia rakennuksia. Viimeisetkin savutuvat muutettiin vähitellen uloslämpiäviksi 1900-luvun alkupuolella. Kaskiviljelystä siirryttiin kokonaan peltoviljelyyn. Taloja paitsi laajennettiin, myös jaettiin aivan kirjaimellisesti. Kun tilan maat jaettiin perillisten kesken, kävi usein niin, että myös rakennukset pantiin keskeltä poikki ja toinen puoli siirrettiin uuteen paikkaan. Tällainen siirtomahdollisuus on hirsirakentamisen etuja. Julkisivut vuorattiin laudalla varallisuuden salliessa ja rakennusten maalaus yleistyi Savon maaseudullakin 1930-luvulle päästäessä. Tosin jokunen leppävirtalainen talo on säilynyt maalamattomana tähän päivään asti. Teollisuus kasvoi ja piti huolta työntekijöistään. Varkauden ja Sorsakosken tehtaat toimivat aktiivisesti työntekijöidensä asumisolojen parantamiseksi. Ahlström Oy teetti Varkauteen useita asemakaavoja vuosisadan alussa ja asuntoja rakennettiin työläisille, virkailijoille ja johtajille yhtenäisten suunnitelmien mukaan. Sekä Sorsakoskella että Varkaudessa tarjottiin työntekijöille mahdollisuuksia oman talon rakentamiseen tehtaan luovuttamille tonteille. Rakentamisessa oli noudatettava tehtaan hyväksymiä tyyppipiirustuksia, ja Varkaudessa oli luonnollista, että työhön käytettiin tehtaan omia tuotteita. Kehittyvän liikenteen ja kaavoituksen myötä uusia katuja ja teitä rakennettiin ja myös vanhoja päällystettiin. Ilman kaavoitusta ja ohjausta, usein ahtaasti ja huonosti rakennetut asumukset saivat mm. Taulumäellä väistyä uusien kolmikerroksisten liike- ja asuintalojen tieltä. Kehittyvä ja kasvava liikenne vaati myös leveämmät ja suoremmat tiet ja niinpä viisikymmentäluvun lopulla valmistui viitostien suuri parannus. Ennen kylien ja pihojen sekä jopa Varkauden keskustan läpi kiemurrellut vanha pohjois-etelä-suuntainen maantie kulki nyt suoraviivaisesti kylien ja kaupunkien ohi. Tien leventäminen ja oikaiseminen jatkuu edelleen tätä kirjoitettaessa. Kartalle merkittyjä vanhoja tielinjauksia katsoessa syntyy oivallus: Monet nyt täysin syrjässä sijaitsevat talot on aikoinaan rakennettu Kuopion tai Karjalan maanteiden tuntumaan, parhaiden yhteyksien varteen. Yhteiskunnan murros 1960-luvulla johti väestön siirtymiseen kaupunkeihin ja maaseudun autioitumisen alkamiseen. Myös maatalouskoneiden kehitys vähensi työvoiman tarvetta maalaistaloissa. Useita taloja jäi myös Leppävirralla autioksi. Kirkonkylä kuitenkin kasvoi ja monet vanhat, tuolloin arvottomiksi ja käyttökelvottomiksi koetut talot olivat kehityksen ja modernismin ihanteiden tiellä. Leppävirralla purettiin mm. Kansasen kauppakartano, Vokkolan kartano, Kauppilanmäki, vanha apteekki, Varkaudessa Savontien varsi, Rossin kauppa, Seurantalo, kalahalli. Vaikka paljon tuolloin ennätettiinkin, ei purkamisvimma kuitenkaan vuosissa mitattuna ehtinyt jatkua kovinkaan kauaa, sillä asenteiden muutos ja paluu vanhan arvostamiseen alkoi tapahtua 1970-luvun alkupuolella. Osaltaan asiaan saattoi vaikuttaa energiakriisi 1973, jonka aiheuttama lisälämmöneristysvimma jatkuu lieventyneenä edelleen. Leppävirralla korjattiin talkoilla tyhjilleen jäänyttä vanhaa koulua yhteisiksi kokoontumis- ja harrastustiloiksi 1970-luvun puolivälissä ja Nuorisoseurantaloa 1980-luvun vaihteessa. Varkaudessa vastustettiin tarmokkaasti Seurantalon ja Rossin kaupan purkamista 1980-luvun loppupuolella. Molemmat kumminkin purettiin kaupunkilaisten vastustuksesta ja viranomaisten toivomuksista huolimatta, Rossin talo niinkin myöhään kuin 1989. Rossin talon tontti Ahlströminkadun varressa on edelleen tyhjä. seuraava sivu edellinen sivu etusivulle
Jarvi-Suomen Kanavat