Yön tunteina

 

 

Tyyny katosi Petran pään alta ja hän sinkoutui istumaan. Hän ei enää edes voinut vilkaista ulkomuotoaan helpottaakseen oloaan, sillä  vaikkei muutosta vielä huomannutkaan ulkoisesti, hän tunsi sen sisällään. Silmänräpäyksessä, heti unesta havahduttuaan, Petra muisti, että se ei ollut enää vain unta. Ajan mittaan olisi vain hyväksyttävä. Todellisuudessa kaikki oli paljon mutkikkaampaa kuin unessa. Unessa he olivat kaikki yleensä onnellisia ja tyytyväisiä. He katselivat yhdessä sohvia ja verhotankoja Ikeassa. Ja suloisia pupuboordeja. Mutta huoneensa hämärässä Petra tunsi vain ahdistusta ja yksinäisyyttä. Hän oli hyvin tietoinen siitä, että tuo tunne ei hevin häipyisi mihinkään, ei aikoihin, ellei hänen sydämensä paatuisi. Ja silloin tilalle astuisi vielä kammottavampi olotila, syyllisyys. Petra oli varma siitä.

 

Seinältä virnisti Brad Pitt, ja viereisestä huoneesta kuului vaimeana tietokoneen peliääniä. Tähän aikaan! Aivan uskomatonta! Elämä ilman kaksilahkeisia olisi niin paljon yksinkertaisempaa. Aina ne olivat jotenkin ratkaisevassa asemassa, mutta eivät kyllä enää! Niillä ei olisi tällä kertaa mitään sanottavaa, ei vaikka mitä yrittäisivät vakuutella!

 

Rippiristin metallipinta tuntui viileän rauhoittavalta. Olisi parasta jatkaa unia, ehkä ne jättäisivät hänet nyt rauhaan, toisin kuin ihmiset tekisivät! Mutta Petra vakuutti itselleen olevansa valmis. Hän tekisi parannuksen ja muuttuisi, nyt oli korkea aika! Hän ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen laatuaan, mutta järkevämpi. Tyyny oli taas pehmeä ja houkutteleva, eikä lampaitakaan enää tarvittu.

 

                                                                     

 

                                                                                       Maija Kansanen