Unohdettu kaipuu

 

               Kävelen kylmänä joulukuisena iltana töihin. Pakkanen puree poskiani ja kävely on vaikeaa, koska lunta on satanut niin paljon. Onkohan isä edes nähnyt lunta tänä vuonna? Ainoa, minkä hän luultavasti näkee, on sairaalan sininen katto ja hoitajien kasvot. Petran mukaan hän voi hyvin ja on saanut sisäisen rauhan. Itse en isää ole nähnyt vuosiin. Petra sanoo isän kaipaavan, mutta mitään en ole häneltä itseltään kuullut. Aikaa ei enää ole paljon.

               Puolimatkassa ohitan sairaalan ja jään tuijottamaan sitä. Iso keltainen betonilaatikko näyttää vankilalta. Jos menen nyt sisään, saan itsekin sisäisen rauhan tai sitten isän sanat ovatkin ennallaan ja ne jäävät kummittelemaan mieleeni loppuelämäni ajaksi. Isäni on viimeksi katsonut minua silmiin, kun täytin 25 vuotta ja olimme mökillämme lomailemassa. Sen jälkeen välimme ovat tulehtuneet päivä päivältä yhä enemmän ja molempien puhumattomuus on vain pahentanut asiaa. Kotiinkin täytyi mennä kylään silloin kun isä oli poissa. Äiti kielsi jopa menemästä kirkkoon yhdessä Jukan kanssa, koska isä ei olisi kestänyt nähdä meitä yhdessä Jumalan silmien edessä.

               Sairaalan ovesta tulee iloisen näköinen pariskunta ulos. Mietin isän ilmettä, jos tulisinkin vierailulle leveähymyisen brunetin kanssa. Se olisi helpottunut ja onnellinen. Vilkaisen kelloani, joka on jo liian paljon. Vedän pipon syvälle päähäni ja jatkan tarpomista kimaltelevan hangen läpi.

Lilli Halonen