Toukokuu

 

Paavo muistaa elävästi tuulen kantaman savun ja sen kitkerän hajun, kuoleman sekä vihan jäljet. Mustaa, loputonta pilveä kantautui jostakin kaukaa järven takaa, ja pieni, kymmenvuotias poika ei voinut käsittää miksi. Äiti oli kertonut tarinoita ihmisten ja hallitusten välisistä riidoista, muttei siitä, miksi niiden tähden oli kuoltava.

 

Suurin silmin Paavo oli katsonut tuvan rappusilta, kun isä oli kuluneet saappaat jalassa ja kivääri olalla kadonnut tien mutkan taakse eikä ollut enää palannut takaisin. Oli kuulemma lentänyt taivaaseen ja saanut suuren palkinnon, tehtyään korvaamattoman arvokkaan työn. Näin äiti oli Paavolle selittänyt, vaikkei tämä sitä käsittänytkään. Hiljaa mielessään Paavo oli vain toivonut, että jonakin päivänä voisi kävellä aukealla, keltaisella pellolla pelkäämättä ylitse lentäviä koneita. Rauhallista oli enää aamuisin, jolloin ongella istuessaan saattoi kuulla oman hengityksensä. Vain peilityyni järvenpinta värähteli kaukana putoavien pommien tahtiin.

 

Kuiva heinä rahisi heikon lankkulattian päällä. Keskikesän huumaavat tuoksut täyttivät Paavon nenän, ja kevyt tuuli puhalsi viileästi kasvoille. Vihreät koivut huojuivat, aivan kuin nekin olisivat tanssineet iloisesti soivan harmonikan tahtiin. Punaiseksi maalatulla tanssilavalla pyörähteli nuoria pareja, jotka nauroivat hyväntuulisesti toisilleen. Paavo seurasi kaikkea sivusta kuin ulkopuolinen. Yksin, jälleen yksin.

 

Toivottomuuden tuttu aalto oli jo pyyhkäisemässä hänen ylitseen, kun hän näki jotain, mikä iski suoraan hänen sydämeensä. Nuori, vaalea tyttö nojasi ohueen puunrunkoon ja katseli jonnekin kaukaisuuteen. Ja sinne kaukaisuuteen Paavokin näki. Kun heidän viattomat kasvonsa kohtasivat, oli matka, jolta ei paluuta ollut, alkanut. Sanoja ei tarvittu. Rukiiden tähkät heräsivät uuteen aamuun, hukkuen nousevan auringon ensisäteisiin, hentojen lehtien päälle muodostuessa pisaroita kuin helmiä. Kaiken kauneuden keskellä kävelivät he kaksi ja olivat sen ohikiitävän hetken ainoita ihmisiä maailmassa.

 

Viileän, hämärän tallin seinillä kaikui raskas hengitys. Kymmenet lehmät katselivat kummissaan lattialla makaavaa hevosta ja sen vierellä polvillaan olevaa miestä. Paavon käsi lepäsi Potkun heikosti kohoilevalla kyljellä ja hän yritti lievittää sen tuskaa, vaikka tiesikin, ettei voinut auttaa. Siinä hänen uskollinen, ainoa ystävänsä teki urhoollisen matkansa viime hetkiä.

 

Kaikki yhteiset muistot vilistivät Paavon silmissä kuin vanha kulunut musta-valkea filmi. Yhdessä Potkun kanssa he olivat tämän kaiken rakentaneet: vetäneet puut metsästä taloa varten, kyntäneet ja kylväneet keväästä aina ensilumiin saakka ja, niin, ajaneet kirkonkylälle kauppaan. Heidän kauppamatkansa olivat olleet aina kahdenkeskisiä, ja juuri Potkulle Paavo oli kertonut suruista, joita maailma oli hänen eteensä tuonut. Ja nyt, siinä Potku makasi hänen jalkojensa juuressa elämän paetessa hitaasti ja tuskallisesti pois.

 

Kuun kelmeä valo suodattui heikosti sisään likaisista ikkunoista, kun väsynyt henki viimein nousi ilmaan ja katosi jonnekin ulottumattomiin. Paavo nosti hitaasti kastuneet, nyt jo jäisiksi muuttuneet kintaansa ja veti ne työtä tehneisiin käsiinsä. Hän työnsi narisevan lautaoven auki ja aloitti katkeran matkansa kohti tupaa. Ja sen matkan tallilta piharakennukseen hän asteli raskaammilla askelilla kuin koskaan ennen.      

 

Heikko, kitisevä keinutuoli huojui hitaasti edestakaisin. Hartiat jo kasaan painuneina Paavo kiikkui siinä jäykistyneitä jalkojaan heilutellen. Hymy karehti hänen ryppyisellä naamallaan, ja se ulottui aina silmäkulmiin saakka. Kaikki muistot tulvivat hänen mieleensä, ja kerta kerralta ne tuntuivat vain kirkastuvan. Tarkasti hän muisti jokaisen tuoksun ja tunteen, kaikki ihmiset ja unelmat. Niin, unelmat, Paavo hymähti melkein ääneen. Kaiken hän oli saanut elämältään mitä oli pyytänyt ja vielä enemmänkin. Vaikka ei aina ollut edes tiennyt, mitä oli tahtonut, mutta jollain oli tuntunut olleen selvät suunnitelmat hänen varalleen. Ja hyvät suunnitelmat ne olivatkin olleet, paremmat kuin hän ikinä olisi voinut tehdä.

 

Nyt hänen siinä istuessaan ja katsellessaan maailmaa kaikki tuntui jotenkin loksahtavan kohdalleen. Hän jopa tunsi Ainon läsnäolon, vaikka tämä oli jo vuosia sitten siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Ja kyllä hän palan Ainoa huomasi joka kerta, kun katsoi lapsiaan. Paljon nähneet silmät sulkeutuivat hetkeksi. Ja väsyneesti, muttei periksi antaneena Paavo huokasi ja nousi hitaasti rakkaasta tuolistaan. Hän kietoi kapeat sormensa kävelykepin ympärille ja katosi horjahdellen toukokuiseen luontoon.

 

Roosa Könönen