Syksyn lapsi

Oli kaunis päivä kun Nina syntyi. Aurinko paistoi ja punaiset lehdet lentelivät sairaalan pihalla tuulessa huojuvista vaahteroista. Nina oli jo syntymässään erikoinen tyttö. Hän ei itkenyt ollenkaan, ja hänellä oli päälaellaan tupsu punaisia hiuksia, vaikka kummallakaan vanhemmalla niitä ei ollut. Myös Ninan suuret siniset silmät olivat todella ihastuttavat. Vartuttuaan Nina oli kunnioitettava tulenpunaisine hiuksineen, kauniine kasvoineen ja terävine kielineen.

Syksy oli Ninan lempivuodenaika, ei vain koska hän oli syntynyt syksyllä, vaan myös koska New York oli silloin kauneimmillaan. Nina rakasti puistossa kävelemistä pienen koiransa Nancyn kanssa syystuulen puhaltaessa ja vaahteroiden pitäessä viimeisillä voimillaan punaisia lehtiä kiinni oksissaan. Kohta ne olisivat kaikki maassa, odottamassa lakaisua. Ninan vanhemmat olivat kuolleet edellisenä syksynä, päivää vaille 21 vuotta siitä, kun Nina oli ensimmäisen kerran katsellut maailmaa suurilla sinisillä silmillään. Silloinkaan Nina ei ollut itkenyt, vaikka olikin ollut läheinen vanhempiensa kanssa. Ehkä Nina ei itkenyt siksi, että vanhemmat olivat kuolleet yhdessä. Ei kumpikaan heistä olisi jaksanut elää yksin ilman toista. Mutta sellaista elämää Nina ei itselleen halunnut. Hän oli määrätietoisesti päättänyt olla itsenäinen ja muista, varsinkin miehistä, riippumaton, eikä sen takia päästänyt ketään kunnolla lähelleen.

Tietysti tuli kuitenkin se päivä, jolloin tämä joutui koetukselle, päivä jolloin Mark tuli kaupunkiin. Markin saapumispäivänä satoi ensilumi. Nancy riehui onnellisena valkoisella maalla Ninan seuratessa puhtaiden lumihiutaleiden tanssia, kun ne tippuivat hänen vaatteilleen ja hiuksilleen. Nina oli ollut koko päivän ulkona Nancyn kanssa, eikä pieni koira ollut vieläkään saanut tarpeekseen lumesta. Oli jo pimeä, kun Nancy viimein halusi lähteä takaisin kotiin.

Samaan aikaan Mark oli päättänyt kävellä hiukan uudessa kaupungissaan. Taksin saaminen olisikin voinut olla vaikeaa, sillä lumen takia kaikki oli aivan sekaisin. Mark luuli olevansa ainoa, joka oli tuona lauantai-iltana kävellen liikkeellä, mutta hän erehtyi. Pian hänen edessään kadulla oli pieni valkoinen koira, ja vähän koiran jälkeen ilmestyi näkyviin nainen, joka huuteli Nancyä, koiran hihna kädessään.

Nina kiroili mielessään. Nancy ei ikinä ennen ollut karannut häneltä. Onneksi liikenne oli hiljaista tänään. Tuolla se nyt oli, jonkun miehen sylissä. Niin Nancyn tapaista. Nancy oli, toisin kuin emäntänsä, hyvin kiintynyt miespuolisiin henkilöihin.

- Kiitoksia! Nina sanoi ja nappasi koiransa miehen kainalosta. Nancy kiemurteli Ninan sylissä yrittäen päästä taas miehen syliin. Viimein Nina sai hihnan kiinni ja laski Nancyn alas. He olivat jo jatkamassa matkaansa, mutta mies vain seisoi paikallaan.

- Älä vain sano, että haluat rahaa koiran kiinni ottamisesta! Nina alkoi kaivaa kukkaroaan, mutta mies otti häntä kädestä kiinni. Nina nosti katseensa. Vasta nyt Mark huomasi, miten upean naisen koiran hän oli pelastanut. Punaiset hiuksen työntyivät viettelevästi hupun alta kehystämään siroja kasvoja, joissa huomion vetivät mahdottoman siniset silmät.

- En minä mitään palkkiota, mutta tarkemmin ajateltuna voisit kyllä tulla seurakseni syömään päivällistä, en tiedä yhtään missä New Yorkissa kannattaa syödä! Ninaa ärsytti tällainen pyyntö, mieluummin hän olisi vaikka maksanut miehelle.

- En ole ennenkään lähtenyt vieraiden miesten matkaan, enkä tee sitä nytkään! Joten kiitos paljon, mutta taidan lähteä nyt kotiin.

- Mark Pierce, mies ojensi kätensä käteltäväksi. - Nyt en ole enää tuntematon.

- Minä olen Nina… Nina katseli miestä tutkivasti. Ihan kivan näköinen, (muut naiset olisivat kutsuneet Markia vastustamattoman komeaksi, mutta Nina oli Nina), villit vaaleat hiukset ja ruskeat silmät. Ja mikä rusketus, ei tuollaisia kasvoja saa New Yorkissa. Tämän miehen kanssa voisikin lähteä syömään, mutta ei ehkä kuitenkaan. – Ehkä lähden silti kotiin. Kiitos vielä kerran… Mark jäi tuijottamaan Ninan perään.

Seuraava aamu oli onneksi sunnuntai, eikä edes Ninan tarvinnut huolehtia työstä tai koulusta. Sunnuntai oli Ninan lepopäivä, jolloin hän yleensä kävi elokuvissa ja ehkä lounaalla ystäviensä kanssa. Tänään ei kuitenkaan ollut mitään erikoisempia suunnitelmia, joten Nina päätti lähteä taas kävelylle puistoon aivan lumesta villiintyneen Nancyn kanssa. Kahden tunnin päästä kotiin tullessaan Nina kävi läheisessä ruokakaupassa, jonka edessä hän oli eilen illalla tavannut Markin. Astuessaan ulos kaupasta kassit täynnä ruokaa Mark oli juuri avaamassa taksin ovea tien vieressä. Nina yritti sujahtaa huomaamattomasti hänen ohitseen, mutta Nancy tunnisti Markin heti eiliseksi pelastajakseen ja kiskaisi Ninan Markin luo. Mark nosti Nancyn taas sylinsä ja katsahti hymyillen Ninaan.

- Nina, kuinka hauska taas nähdä, tarvitsetko kyytiä? Kassit näyttävät painavilta. Nina mietti hetken jo kieltäytyvänsä, mutta kassit tosiaan olivat painavat, joten hän nousi taksiin. Nina kertoi osoitteensa taksikuskille.

- Pitääpä painaa osoite mieleeni! Minä muutin juuri tuonne samaan rakennukseen missä kauppa oli, kattohuoneistoon, jos sattuisit olemaan kiinnostunut vierailemaan luonani joku ilta! Mark kiusoitteli pehmeällä äänellä. – Nyt kun tiedän, missä asut, niin voisit myös kertoa sukunimesi, Nina. 

- Mitä sinä tekisit sillä tiedolla? Enkä usko, että minua kiinnostaa tulla vierailemaan luonasi Mark.. mikä lie… Miksi Ninan täytyi valehdella, ettei muistanut Markin sukunimeä, vaikka tiesi sen aivan hyvin. Mark Pierce oli pyörinyt hänen mielessään ja unissaan koko viime yön, mutta sitä miehen ei tosiaankaan tarvinnut tietää.

- Pierce. Koirasi ainakin haluaisi tulla vierailulle. Nina kiskaisi Nancyn Markin sylistä omaansa. Markin musta kashmirvillainen takki oli aivan valkoisten karvojen peitossa.

- Nancy… katso nyt mitä teit… Nina yritti pyyhkiä karvoja pois takilta, mutta eivät ne siitä mihinkään lähteneet. 

- Ei se mitään, olin muutenkin jo aikonut pestä takin. Samalla taksi pysähtyi ja Nina antoi Markille käyntikorttinsa, jotta hän voisi lähettää pesulalaskun Ninalle. Autosta noustessaan Nina kuuli Markin sanovan kiitokset Nancylle ja kääntyi ihmeissään katsomaan.

- Nyt tiedän sukunimesi Nina Rogers. Mark vilkutti iloisesti käyntikorttia auton ajaessa pois.

 

Viimeiset kolme kuukautta olivat olleet Ninan, ja varsinkin Nancyn, mielestä maailman parhaat. Nina oli muuttanut Markin asuntoon kolme kuukautta sitten melkein vuoden kestäneen seurustelun jälkeen, ja kaikki oli niin ihanaa. Ninaa ei enää olisi tunnistanut samaksi 21-vuotiaaksi kovaksi naiseksi, joka hän oli ollut vanhempiensa kuoleman jälkeen. Nyt hän oli onnellinen, niin kuin muutkin nuoret, rakastuneet naiset.

Ihanaa, että oli taas perjantai. Viikonloput olivat Ninan ja Markin yhteistä aikaa, muuten heillä oli molemmilla työnsä ja Ninalla vielä opiskelu, eivätkä he nähneet toisiaan kuin vain vähän aikaa iltaisin. Tänään oli muutenkin erikoinen päivä. Nina oli lähtenyt töistä paria tuntia aikaisemmin, voidakseen tehdä ruokaa Markille. Nina ei ollut koskaan ennen tehnyt näin, joten ilmassa oli todella jotain erikoista.   

- Ihanaa tulla kotiin ruoan tuoksuun, mutta kävin jo syömässä… Etkö muistanut, että söin tänään päivällistä sen lehtinaisen kanssa?

- Olisin vain halunnut juhlia kanssasi yhtä asiaa, mutta ei kai siihen ruokaa tarvita, Nina vastasi pettyneenä. Olisi pitänyt sittenkin jäädä töihin.

Tunnin päästä Nina oli viimein saanut kerrottua asiansa, mutta juhlimisesta ei ollut enää tietoakaan. Mark oli suunniltaan kauhusta.

- Missä vaiheessa tämä tapahtui? Kuinka kauan olet tiennyt… mehän olimme niin varovaisia…

- Olen toisella kuulla… muistathan sen pahoinvoinnin… kävin lääkärissä alkuviikosta, luulin, että olisit innoissasi…

- Innoissani… en minä halua lapsia, en ikinä… Miten sinä voit olla näin tyhmä?

- Minä tyhmä… Kyllä lapsentekoon tarvitaan kaksi, ellet ole sitä huomannut!

- No.. ei hätä ole tämän näköinen… Mark yritti hiukan rauhoittua. – ainahan sinä voit tehdä abortin…

- Enkä varmasti tee!  Kyllä sinä muutat mielesi, on sinun pakko… En minä voi tehdä tätä yksin!

- Minä en ole sinulle lasta halunnut, jos aiot pitää sen niin siitä tulee sinun lapsesi. Minä pesen siitä käteni.

Nina ei voinut uskoa tätä. Hän oli itse ollut niin innoissaan. Nancy oli tullut ihmeissään katsomaan kaikkea huutoa yleensä niin rauhallisessa kodissaan. Nina nappasi Nancyn syliinsä ja juoksi portaat alas pihalle. Ulkona Nina seisoi sateessa koira sylissään eikä tiennyt mitä tehdä. Hän oli niin vihainen itselleen, olisihan hänen pitänyt tietää, ettei mikään ole oikeasti niin ihanaa. Kunpa hän ei olisi koskaan tavannutkaan Markia. Olisi vain pysynyt Kaliforniassa. Nina pyyhki vihaisesti kyyneleitä poskiltaan. Hän ei enää ikinä, ikinä antaisi kenenkään saada itseään niin pois tolaltaan. Hänen ei olisi alun perinkään pitänyt päästää Markia lähelleen. Nyt hänellä oli vielä lapsikin. Mitä Nina nyt tekisi… Ei hän tiennyt mitään lapsista. Mutta kyllä hän onnistuisi. Hän näyttäisi kaikille.

Kolmen viikon kuluttua Nina oli nukkumassa ensimmäistä yötään omassa, uudessa kodissaan. Ensimmäistä kertaa Markin jättämisen jälkeen hän oli todella onnellinen. Hänellä oli hyvä työ, koulu oli jo lopuillaan, uusi hieno asunto ja vielä kaiken lisäksi lapsi tulossa! Keskellä yötä Nina kuitenkin heräsi todella peloissaan, lakanassa oli verta. Äkkiä viiltävä kipu iski ja Nina menetti tajuntansa. Seuraavan kerran herätessään hän oli sairaalassa, eikä muistanut ollenkaan, miten oli sinne joutunut, eikä hän siitä välittänytkään. Ainoa asia, joka mahtui Ninan tajuntaan, oli, että hän oli menettänyt lapsensa, oman pienen tyttönsä, jota ei ollut aluksi edes halunnut. Taaskaan Nina ei itkenyt, hän vain istui sängyllään ja katseli puista irtoilevia lehtiä. Miksi maailma otti häneltä pois kaiken hyvän mitä hänellä oli ollut? Ensin vanhemmat, sitten ainoan miehen, jota Nina oli oikeasti rakastanut ja nyt vielä lapsenkin. Kaikki mikä oli ollut Ninalle rakasta oli nyt mennyt, eikä Nina halunnut enää ikinä tuntea näin. Punaisten lehtien lentäessä hän vannoi, ettei koskaan enää rakastaisi, aivan kuten oli tehnyt ennenkin. Mitenkähän Ninan lupauksen tällä kertaa käy?

 

 

Laura Tuononen 03b