Suomi sydämessä

 

Oli huhtikuun ensimmäinen päivä 1976. 7-vuotias Annika-tyttönen oli kävelemässä kohti kouluaan täynnä iloa ja riemua, paitsi, että eilen äidiltä kuultu uutinen varjosti häntä. Heidän perheensä muuttaisi naapurimaahan Ruotsiin - työn sekä paremman elintason toivossa. Tosin tätä Annika ei oikein tajunnut, mikä oli ymmärrettävää, hänhän oli vasta lapsi. Tämänikäiselle kaikki uusi oli vain jännittävää, mutta ajatus hyvien ystävien jättämisestä, joiden kanssa oli tullut pelattua monet polttopallopelit, suretti.

 

Tästä on nyt sellaiset 25 vuotta. Annikalla on nyt itsellään hieman omaa perhettä - aviomies ja vuoden vanha lapsi. Elämä on tuntunut todella vievän häntä laidasta laitaan: lapsena yllätysmuutto Ruotsiin ja aikuisiällä sattumalta suomalaismieheen tutustuminen Tukholmassa eräässä paikallisessa kahvilassa, jonne hän meni usein yhdessä ystäviensä kanssa, niin kuin hänellä oli ollut tapana jo lukioajoista lähtien.

Tapaaminen sattui eräänä erittäin myrskyisenä syyskuun iltana viitisen vuotta sitten. Viikko yliopistolla, jossa hän nyt opiskeli kasvatustieteitä, oli ollut erityisen raskas, joten hän päätti lähteä ystäviensä kanssa hieman tuulettumaan. Saavuttuaan kahvilaan hän tapasi vanhan lukioajan ystävänsä Jennyn, jota ei ollut nähnyt vuoteen. Jenny oli saapunut yhdessä tulevan miehensä Svenin ja hänen suomalaisen kaverinsa Matin kanssa iltaa viettämään. Jennyn esittelyjen kautta Annika kuuli, että Matti oli tullut Suomesta noin kuukausi sitten opiskelemaan Tukholmaan ja siten oli hieman hiljaisen puoleinen. Samalla Annika huomasi, että Matti oli komea ja nopealla vilauksella myös, että hänellä ei ollut sormusta, hän siis saattoi olla vapaa.

 

”Hei!” aloitti Annika keskustelunsa Matin kanssa. Hän päätti puhua suomea sillä ajatteli, että näin saattaisi iloisesti yllättää Matin. ”Hei!” vastasi Matti hieman hämmentyneenä ajatuksesta, että joku osaisi Ruotsissakin suomea, tosin eihän Ruotsi ollut kaukana. Annika jatkoi keskusteluaan: ” Vai olet sinäkin rantautunut tälle Ruotsin mantereelle? Ja vielä opiskelemaan? Minäkin nimittäin olen muuttanut Suomesta tänne, tosin olin silloin seitsemänvuotias.”

Tässä vaiheessa ihmetteli Annikan ystävä Jenny, mitä ihmettä Annika puhui. Syynä oli se, että hän ei ollut koskaan oikein kuullut Annikan puhuvan suomea. Huomatessaan, että Annika oli niin innoissaan tavatessaan sieluntoverin, hän päätti olla häiritsemättä heitä ja jatkoi yhdessä kihlattunsa kanssa matkaansa yhteen kahvilan pöytään. Tällöin Annika ja Matti vielä seisoivat keskellä kahvilan eteistä. Viimeiseksi sanottuun Matti vastasi edelleenkin hieman yllättyneenä: ”Juu, niin tulin. On muuten hauska tutustua muihinkin suomalaisiin täällä, kun en ole vielä tavannut oikein ketään. Mitä sinä muuten opiskelet täällä?” Näin lähti käymään hyvinkin vilkas keskustelu, tutustumisvaihe oli ohitettu, ja tällöin Annika myös vinkkasi Matille kahvilan puolta, jotta he voisivat jatkaa aloittamaansa keskustelua kunnolla.

 

Nyt Annika tunsi löytäneensä miehen, jota oli jo kauan mielessään kuvitellut itselleen. Miehellä tuntui olevan samoja arvoja kuin hänelläkin sekä sama perintö, suomalaisuus. Tämän illan jälkeen he jatkoivat toistensa tapaamista ja kiintyivät toisiinsa yhä enemmän. Noin kolmen vuoden päästä valmistuttuaan he myös menivät naimisiin. Molemmilla heillä oli selvillä ajatus yrittää hakea töitä Suomesta, mutta työn saanti osoittautuikin vaikeammaksi kuin he uskoivat. Pian kuitenkin onni oli heidän puolellaan ja he saivat töitä ja vieläpä samalta paikkakunnalta. Tänne he myös alkoivat perustaa omaa kotiaan. Kahden vuoden päästä muutosta Annika sai myös lapsen.

 

Viisitoistavuotiaana erään ystävänsä syntymäpäiväjuhlilla Annika joutui yllättävään ajatusta herättävään keskusteluun. Sattumalta parhaiden ystävysten istuessa sohvalla kuunnellen lempimusiikkiaan ja nauttien elämästään yksi Annikan ystävistä kysäisi Annikalta: ”Annika, miten aiot käyttää tulevaisuutesi, aikuiselämäsi joka kohta on käsillä?” ”Mitä sinä nyt yllättäen jotain tuollaista kysyt? En minä tiedä”, vastasi Annika yllättyneenä. ”Et tiedä vielä!” jatkoi hänen ystävänsä, ”sinultahan loppuu kohta peruskoulu, kyllä sinulla nyt jonkinlainen suunnitelma täytyy olla, esimerkiksi minne menet tämän vuoden jälkeen. Itse ainakin tiedän tähtääväni yliopistoon lääketiedettä lukemaan ja miehenkin meinasin tässä jossakin vaiheessa löytää!” ” Ai jaa. Itse en todellakaan vielä tiedä noin tarkkaan, ajattelin mennä sinne minne nenäni näyttää”, sanoi Annika. Hän oli nimittäin ihminen, joka pyrki olemaan huolehtimatta turhista tulevaisuuden murheista ja todellakin menemään minne pääsee. Sisällään hänellä oli kylläkin salainen haave Suomeen takaisinmuutosta jonakin päivänä, hän nimittäin oli jotenkin jäänyt kaipaamaan sitä.

 

”Hei, älä vain koske siihen mummon perintövaasiin, sain sen Ruotsista eräältä vanhalta, hyvältä ystävältäni”, sanoi Annika 80-vuotiaana lapsenlapselleen tämän leikkiessä innokkaana mummon kirjahyllyn kalleuksilla.

Keskustelu lapsen kanssa jatkui hänen muistelollaan: ” Voi kun olin sinun ikäisesi pidin niin pihalla leikkimisestä yhdessä ystävieni kanssa. Meillä oli televisio, mutta emme todellakaan viettäneet sen ääressä niin paljon aikaa kun te tämän päivän lapset. Voi, ei minun tulisi kyllä tällaisia jutella sinulle, sinähän olet vielä lapsonen. Mutta kun näen sinussa niin paljon samankaltaisuutta itseeni, tekee mieleni suojella sinua maailman pahuudelta.”

”Äiti. Mitä sinä nyt tuollaisia Anniinalle puhut? Hänhän on vasta 5-vuotias. Onkohan liika lukeminenkin vaikuttanut sinuun?” sanoi huolestuneesti Annikan tytär, joka oli saapunut huoneeseen kesken keskustelun. Koska Annika näki lapsenlapsiaan harvoin ja muutenkaan hänellä ei ollut paljon ystäviä, hän innostui keskustelemaan hyvinkin runsaasti aika ajoin, kun se oli mahdollista ja vaikka keskustelutoveri saattoi olla näinkin nuori.

Pari viikkoa tyttärensä lähdön jälkeen Annika kuoli onnellisesti nukkuessaan. Näin tuli päätökseen tämän lasten kanssa koko elämänsä työskennelleen taustaltaan vahvan suomalaisnaisen elämä. Nuoruuden päätös elämän rauhallisesta itsestään etenemisestä piti, ja näin hän sai mitä halusi, jopa suomalaisuutensa takaisin.

 

 

                                                                                                 

 Anna-Tuulia Pöllänen