Salaisuus                       

 

 

”Sinähän olet kuin nainen! Katsokaa pojat miten naiset ampuu. Voi poloista, jäikö poikaystävä kotiin ikävöimään sinua?”

Oli kulunut viisi päivää, 13 tuntia ja 20 minuuttia siitä kun saavuin armeijaan, ja pelkkä ajatuskin edessäni olevasta kuudesta kuukaudesta kuristi kurkkuani ja sai kylmän hien nousemaan otsalleni. Tiesin toki alokkaiden pitävän minua nössönä, läskinä sekä idioottina, mutta jopa minulle jokapäiväinen nälviminen alkoi riittää. Tuntui kuin kaikki olisivat nähneet lävitseni, suoraan sisimpääni, jonne yritin kätkeä suuren salaisuuteni, jonka paljastuttua olisin lopullisesti henkisesti nujerrettu.

 

”Juooksee, yks, kaks, kol, kovempaa!”

Minä juoksinkin niin kovaa kuin taisin, ja se näytti riittävän. Nyt neljä kuukautta armeijassa oltuani minusta oli kehittynyt ryhmäni vahvin ja nopein.

”Juoskaa nyt kovempaa, vielä kolme kilometriä, hitaimmat juoksevat viisi, ja antaa mennä!”

Juoksin verenmaku suussani, se oli kaikkien näiden neljän kuukauden maku. Usein öisin heräilin siihen, kun peittoni revittiin pois päältäni ja päälleni siroteltiin pippuria, etikkaa  ja milloin mitäkin. Ruokalassa minua syrjittiin sekä tönittiin, ja lopulta minä lakkasin olemasta. Voimien ja taitojen kehityttyä minulle ei enää uskallettu naljailla, mutta henkinen väkivalta, hiljaisuus, oli sietämätöntä.

 

”Sinunlaisesikin pojat osaavat näköjään juosta.”

Huomasin upseeri Pekkarisen katsovan minua halveksivasti. En saanut sanaa suustani, enkä edes henkeäni kulkemaan, sillä korvissani kaikui sävy, jolla hän oli sanonut sanan sinunlaisesi. Mieleni teki huutaa ääneen ”Mitä tarkoitat?”, mutta en kerinnyt, sillä hän jatkoi: ” Niin, sinunlaisesi. Luuletko etten minä teitä tiedä. Se paistaa teistä kilometrien päähän… mammanpojat.” Hän kääntyi kannoillaan ja oli tiessään.

 

Mammanpojat. Suljin silmäni ja hengitin oikein syvään. Hän ei tiennyt.

 

Saranat narahtelevat, kun suuri portti sulkeutuu takanani. Käännyn ja näen edessäni rautaverkon takaa pilkistävän kasarmialueen. Katson sitä viimeisen kerran, nostan laukkuni maasta ja kävelen autolleni.

 

Viimeiset kaksi kuukautta olivat vaativia. Fyysisesti olin jo tosimies, oikea miesten mies joka sai osakseen kunnioitusta. Mutta henkisesti odotin lomia, viikonloppuja ja kaikkia ylimääräisiä lomapäiviä, jolloin pääsin kotiin vapauttamaan pirun, joka riehui sisälläni. Se oli voima, joka sai minut juoksemaan aina muita lujempaa, se oli voima, jonka hallitseminen oli melkein mahdotonta. Onnekseni olin onnistunut tekemään mahdottomasta mahdollista.

 

Istuessani autoon tunnen hymyn karehtivan huulillani. Jos vain upseeri Pakarinen olisi tiennyt, mitä tunsin häntä kohtaan. Jos hän vain olisi tiennyt, miten hän sai minut hermostumaan pelkällä katseellaan ja vapisemaan kosketuksellaan. Suljen silmäni ja annan muistojen tulvia mieleeni vielä kerran. Oloni on lämmin ja kipu jyskyttää ohimoillani. Hätkähdän ja kaasutan pois parkkipaikalta katsomatta enää taakseni.