Raivo

 

On aurinkoinen päivä ja lapset leikkivät pihamaalla. Nauru ja muut iloiset äänet raikuvat, mutta niitä rikkoo kuitenkin eräs rallatus. ”Kimmo on apina!” osa lapsista rallattaa toisten katsoessa vieressä. 10-vuotias pellavapäinen, sinisilmäinen poika, Kimmo, ei ole ensimmäistä kertaa kiusattavana. Kimmo vilkuilee epätoivoisesti, näkyisikö opettajaa, joka pelastaisi hänet pulasta. Ei, ei ketään aikuista. ”Kimmo on apina”, soi koko ajan Kimmon ympärillä. Jokin napsahtaa hänen päässään. Hän hyökkää lähimmän pojan kimppuun. Jokin rusahtaa pojan kädessä, ja muut juoksevat jo karkuun huutaen opettajaa.

 

”Kimmo, rauhoitu nyt. Et ole enää siellä. Sinä olet 30-vuotias aikuinen mies, muistatko? Sinut on hypnotisoitu. Me yritämme selvittää syytä, joka tekee sinut väkivaltaiseksi. Rentoudu ja anna minun johdattaa.”

 

Erotettu! Se kirotun rehtori on taas tehnyt sen. Äiti ja isä eivät tule pitämään tästä, Kimmo ajattelee ja potkaisee kiveä. Hän huomaa ajatuksissaan parturin kyltin. Hetken mielijohteesta hän menee sisään. Eräs nainen on vapaana siellä, ja Kimmo meneekin hänen luokseen. ”Ota kaikki pois”, Kimmo sanoo istuessaan tuoliin. Kukaan ei saa sanaa suustaan Kimmon mentyä kotiin. ”Omapahan on pääsi”, isä lopulta hymähtää ja siirtää katseensa takaisin lehteen.

 

Psykiatri tarjoaa Kimmolle nenäliinaa, ja vasta silloin Kimmo huomaa itkeneensä. Minkähän takia? Kimmo kiittää ja ottaa vastaan nenäliinan.

 

Äiti ei ole pitkään aikaan pysynyt hänen muuttuvan ulkomuotonsa perässä. Isästä taas ei tiedä. Eihän hän näytä edes välittävän. Silloin, kun Kimmo mursi sen pikkupojan käsivarren, isä vain harmistui, kun häntä vaivattiin ”pelkällä pikkupoikien riidalla”. Äiti kyllä ensin kauhisteli, mutta nyt hänkin tuijottaa vain apaattisena eteenpäin Kimmon tullessa kotiin. Katoaakohan apaattisuus tänään? Kimmo on nimittäin menossa ottamaan päänahkaan tatuoinnin. Ei mene kauaakaan, kun hänen päänahkaansa koristelevat kiemurtelevat kuviot. Mitähän isä sanoo näistä? Vai hymähtääkö vain ja kohauttaa olkiaan?

 

”Nyt minä ymmärrän!” Kimmo huudahtaa silmät kyynelissä. Onneksi hänet lopultakin saatiin kiinni ja psykiatriseen hoitoon. Onneksi hän vahingossa löi liian kovaa ja surmasi ihmisen, mutta eihän sellaista saisi sanoa. Parempi olisi, jos se ihminen eläisi. Hän muistaa vieläkin niin elävästi sen illan, kun hän tuli juoneeksi liikaa ja portsari tuli hakemaan häntä. Häntä ei olisi haluttanut lähteä, joten hän huitaisi portsaria. Eihän Kimmo mitenkään olisi voinut tietää pöydän reunan olevan siinä. Jos sitä ei olisi ollut, portsarin niska ei olisi murtunut, mutta tämä kaikki on vain jossittelua, tehty mitä tehty. Poliisit tulivat, ja hän joutui oikeudenistunnon kautta tänne psykiatriselle osastolle.

 

Psykiatri katsoo häntä, kun hän palaa taas tähän maailmaan. Hän katsoo kysyvästi, ja Kimmo nyökkää. Kyllä tällä kertaa hoito onnistui. Psykiatri vinkkaa paikalle kaksi vartijaa, jotka vievät hänet kohti hänen selliään, kohti parempaa tulevaisuutta.

 

Anna Torvinen 02 B