Pakene

 

 

-          Mammari! Ei sussa oo kyllä yhtään miestä, ku et uskalla yhtä vanhaa taloa lähtä kattoo.

-          C’moon Ana, onks siinä mitään järkee? Ois mulla muutakin tekemistä perjantaina, ku lähtee jonnekin korpeen kekkuloimaan.

-          Mikä sua vaivaa? Jätkähän oli niin intona viel pari päivää sitten, mut nyt sit on toinen ääni kellossa, ku pitäs alkaa tapahtua, Pete sanoi veemäisellä äänellä ja siirsi katseensa minusta Anaan.

-          Okay, okay. Mä tuun messiin, sanoin alistuneella äänellä ja näin poikien silmissä voitonriemuisen ilmeen.

-          Hyvä jätkä, kyl mä tiesin, et susta on siihe! Nähään perjantaina kymmeneltä Korpelan risteyksessä, kaikkihan tietää mis se on? Ana sanoi.

-          Joo, tiedetään, vastasimme yhteen ääneen.

 

   Lähdin kävelemään koululta kotiin päin. Viime aikoina kylällä oli ollut huhuja kahden nuoren huumeista kiinnijäämisen takia, että Orbendorffin vanhaa kartanoa olisi käytetty välittäjien ja ostajien keskuspaikkana tällä alueella. Poliisi kielsi huhun, mutta Anaa ja Peteä asia kiinnosti edelleen. Minä olisin halunnut pysyä erossa koko jutusta. Jos paikkaa todella käytettäisiin huumeiden välitykseen ja me satuttaisiin paikalle…En haluaisi kuvitella mitä tapahtuisi, mutta en halua tulla leimatuksi mammariksi tai nössöksi kavereiden keskuudessa.

   Perjantai-aamuna heräsin hyvissä ajoin ennen kellonsoittoa. Yritin miettiä, miten voisin perua koko homman, mutta tiesin mitä jätkät sanoisivat. Minun oli pakko mennä, halusinpa tai en.

   Koulussa Ana ja Pete vaan puhuivat miten siistiä on lähteä katsomaan, onko siellä todellakin jotain ihmeellistä, kun kukaan ei ollut sinne uskaltautunut. Joka kerta vatsaani väänsi, kun jätkät puhuivat kuinka hienoa olisi, jos diilerit olisivatkin siellä.

   Päivä meni nopeasti, liian nopeasti. Laittaessani kypärää päähän mietin vielä kerran, miksi ryhdyn tähän. Äiti sanoo aina, että vaistoihin pitää luottaa, ja nyt tuntui ehdottomasti siltä, ettei meidän pidä mennä sinne. Nousin kuitenkin mopon selkään ja läksin ajamaan kohti Korpelan risteystä, joka sijaitsi 15 kilometriä kylän ulkopuolella.

  Vaikka ilta alkoi hämärtyä, näin kaukaa Peten ja Anan jo odottavan risteyksessä. Pojat läksivät jo ajamaan kohti Orbendorffia, kun näkivät minun tulevan. Metsä loi synkkiä hahmoja tielle, tuulen humina kuulosti enemmän valitukselta kuin miltään muulta, ja kylmät väreet menivät pitkin selkääni.

 

-          Ryhdistäydy, sulla on ihan liian vilkas mielikuvitus! mutisin itsekseni.

 

Pojat ajoivat mopot tienhaaran, josta risteys haarautui kartanoon johtavalle tielle. Laitoimme mopot varmuuden vuoksi metsään piiloon, etteivät ohimenijät ihmettelisi.

 

-          No nyt ne huumehemmot ei ainakaan arvaa, että täällä ketään ois! Ana sanoi pilkettä silmissään.

-          Jopehan on harvinaisen hiljaa, ei kai sua tosissaan pelota? Pete katsoi minua kysyvästi ja vannon, että näin pienen pelonsekaisen pilkahduksen hänen silmissään. Pimeys oli saanut hänetkin miettimään.

-          Muako, ehei. Mähän tein jo selväks, et mulla ois vaan ollu muita menoja, you know, sanoin iskien silmää.

 

   Lähdimme kävelemään tietä pitkin, missä kasvoi korkea heinikko ajourien päällä. Kävelimme jonkin aikaa, kunnes saavuimme kartanon pihaan. Oli jo pimeää, vain kuunvalo heijastui vesilammikosta puista seinää vasten. Pysähdyimme katsomaan taloa, joka oli ennen ollut maakunnan upein kartano. Nyt se oli rotisko, josta maalit olivat rapisseet pois, terassin kaiteet katkeilleet ja katto alkanut rapistua. Minusta se oli sääli, sillä pystyin kuvittelemaan, kuinka upea kartano oli muinoin ollut kaikkine asukkaineen.

 

-          Siinä se nyt on. Ei tääl kyllä ketään oo käynykään…Mennään sisään, mä tahon nähä onks siel enää mitään, Ana sanoi.

 

   Seurasimme häntä vaitonaisina. Eipä enää Petekään ollut innostunut olemaan täällä, ajattelin. Talon ovi oli auki. Astuimme sisään suureen eteiseen, näkymä oli mitätön.

 

-          Eix täällä ookaan mitään? Ihan tyhjää vaa, Pete kysyi.

-          Hei, mitä sä oikein ootit? Varmaan joku jättäskin tänne kaikki kamansa ja muuttas veks, just joo.

-          On tonne jätetty sohva..

-          Kattokaa, kengän jälkiä! minä huudahdin.

 

   Kaikkien katseet naulautuivat lattiaan, pölyn täyttämällä lattialla todellakin oli jälkiä, jotka menivät ristiin rastiin.

 

-          Shit, eiköhän lähetä vetää täältä?! Pete luki ajatukseni.

-          Rupesko jätkiä pelottaa? Ei täällä ketään ole, tyhjä talo. Katotaan vielä yläkerta ja lähetään sitten. Ana sanoi vetoavalla äänellä.

 

   Menimme rappusia yläkertaan. Joka askeleella minä pelkäsin meneväni lattian läpi.

 

-          Aatelkaa jos tääl..

-          Turpa kii nyt! En haluu ees aatella tollasta, ok? keskeytin Peten.

 

   Yläkerrassa oli useita huoneita, jotka olivat täynnä pölyä. Kartanossa oli inhottava haju, se oli jotain lahonneen puun ja tunkkaisten viemäreiden tuoksua.

 

-          Jätkät, hys! Sanoin ja höristin korviani. Mitä ihmettä, kuulin ääniä, ihan varmasti.

-          Kuulittekste sen? Ihan ku auton moottori, Ana lisäsi.

-          Paska, mitä me nyt tehään? Kuka se on?

-          Tonne ja heti, sanoin osoittaen yhtä huoneista.

 

   Menimme polviasentoon ja yritimme olla mahdollisimman hiljaa. Askeleita. Suoraan meidän alapuolella.

   Sisuskaluni kääntyivät ympäri. Fucking great, se siitä aavistuksesta sitten, ajattelin. Katsoin Peteä, jonka kasvoilta itsevarmuus oli kadonnut. Alakerrasta alkoi kuulua puhetta ja huutoa, sanoista sai osittain selvän, ja jokainen meistä erotti lauseista sanan ”kamaa”. Loin katseeni Anaan ja Peteen, molempien silmistä paistoi pelko.

 

-          Onhan kännyt äänettömällä? kuiskasin niin hiljaa kuin pystyin.

Pojat nyökkäsivät.

 

   Aika meni matelemalla. Äänet tulivat välillä kauempaa, välillä lähempää. Lopulta alakerran lattia alkoi narahdella ja äänet loittonivat.

  Odotin hetken ja näytin muille merkin, että lähtisimme menemään alaspäin. Päässäni pyöri paljon asioita, mutta voimakkain niistä oli ulospääsy.

 

-          Entä jos ne on siel viel? Pete kysyi hiljaa ääni väristen.

-          Ei näy ketään, ne meni jo, Ana vakuutti.

 

   Pääsimme ulko-ovelle asti, kun takaa kuului:

 

-          Jumalauta, täällä on jotain pentuja! kuului matala, käheä miehen ääni.

-          Juoskaa! huusin sen minkä kurkusta ääntä sain.

 

   Juoksimme niin kovaa metsään, kuin suinkin pystyimme. Alkuun takaamme kuului askeleita, huutoja ja uhkauksia. Tuntui kuin sateen jäljiltä olevat, pehmeät sammaleet olisivat huutaneet askeliemme alla.

   Äänien loputtua jäimme istumaan suuren kuusen alle, jonka paksut, tummat oksat peittivät näkymää tulosuuntaamme. Huutoja kuului vielä pitkän aikaa, kukaan meistä ei uskaltanut sanoa sanaakaan. Istuimme siinä naamat valkeina ja silmät pelokkaina, mielikuvituksemme laukkasi hullun lailla. Jokainen räsähdys sai adrenaliinin liikkumaan ja lihakset tärisemään.

 

-          Ei ne enää tuu, sanoin yrittäen pitää ääneni mahdollisimman vakaana.

-          Ei mennä vielä, ne oottaa kuiteskin. Me kuultiin liikaa. Näkiköhän ne meidät? God, jos ne etsii meidät ja…

-          Pete hei, rauhotu! Me ollaan ihan turvassa. Kukaan meistä ei saa puhua tästä mitään eteenpäin, eikä kukaan saa tietää, että me koskaan oltiin ees täällä, tajuuttekste? Ana puhui.

-          Mennään ny, jutellaan noist myöhemmin.

 

   Nopeasti saavuimme mopojen luokse, jokainen meistä oli harvinaisen hiljaa.

 

-          Se näki mut, sanoin hiljaa.

-          Häh, kuka näki? Ana kysyi.

-          Se mies siin ovella, se katto mua suoraan silmiin…

-          Et oo tosissas, et voi olla!? Pete epäröi.

-          Mein on pakko pitää tää juttu omana tietona. Se tietää mut, ja.. Noh, tää on aika pieni paikka. Ei vaatis paljoa saada tietää kuka oon. Ääneni alkoi vapista, kun tajusin missä tilanteessa olin.

-          Ei ne sua eti, kuhan ollaan hiljaa. Ei ne aattele meit uhkana, ku ei puhuta tästä. Ana yritti sopertaa.

-          Ei me pystytä aattelee selvästi nyt, kaikki ollaan ihan samalla tavalla kusessa. Puhutaan tästä maanantaina lisää. Rauhotutaan viikonloppu, ok? Esitin rohkeaa, vaikka sisimpääni raastoi kasvava paniikin aalto.

 

   Pojat nyökyttelivät vastaukseksi. Puimme kypärät päähän ja lähdimme jokainen eri suuntaan Korpelan risteyksestä.

   Viikonloppu meni liian nopeaa. Emme olleet Anan ja Peten kanssa tekemisissä ennen maanantaita, halusin olla yksin ja ajatella.

 

-          Huomenta! Toivottavasti teillä oli rentouttava viikonloppu. Koulullamme on uusi kuraattori, joka haluaa tutustua jokaiseen oppilaaseen. Tutustumiskäynnin aloittaa Jouni Rantanen, löydät kuraattorin alakerran opon tiloista, opettaja Koskinen sanoi turhan pirteästi maanantaiaamun huomioiden.

 

   Matkalle alakertaan olin ihmeissäni, miksi minun piti mennä ensiksi, vaikka olin aakkosissa keskellä. Opon tilan ovessa paloi ”sisään”-valo ja astuin huoneeseen.

   Huoneen toisessa päässä oli pöytä, jonka takana istui mies selin minuun.

 

-          Tota, huomenta! Opettaja käski mun…Järkytyksestä lauseeni jäi kesken.

 

   Tuolissa istunut mies kääntyi minuun päin jäätävä katse silmissään. Hymyni hyytyi ja pelko tuntui kangistavan joka soluni.

 

-          Hyvää huomenta oppilas Rantanen! Olenkin odottanut sinua, sanoi matala, käheä miehen ääni.

 

 

 

 

Taru Nikkinen