Painajainen

 

 

   Heräsin taas painajaiseen. Taas se sama painajainen kuin edellisinäkin öinä...Marcus oli kyllä avoimesti kertonut minulle menneisyydestään, johon aineet, alkoholi ja hurjat bileet kuuluivat. Mutta se oli menneisyyttä nyt. Marcus oli muuttunut tavatessaan minut, niin hän sanoi. Aluksi olin hartaasti miettinyt, voisinko olla ihmisen kanssa, jolla oli niin värikäs menneisyys. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että hän oli todella ottanut opikseen. Kuitenkin epäilys kalvoi minua. Päätin, että vaistoni oli tällä kertaa väärässä... Pakko olla! En saanut enää unen päästä kiinni, joten marssin kylpyhuoneeseen. Nostin letitetyt hiukseni poninhännälle ja aloitin meikkaamisen. Olin juuri saanut tavallisen meikkini tehtyä, mutta sitten jäin katsomaan itseäni. Naamassani oli jälleen kunnon meikkikerros ja mietin, olinko se tosiaan minä... Marcus oli saanut minussa aikaan sen, että piti olla aina hyvännäköinen. Marcus halusi aina esitellä käsipuolessaan kaunista tyttöä. Ei sillä väliä, vaikka en tuntisikaan oloani kotoisaksi. Tätä miettiessäni kuulin kadulta huutoa. Juoksin parvekkeellemme ja näin parhaan ystäväni. Siellä hän kiljui, kun korttelin pojat olivat innostuneet lumisotaisille. En voinut olla nauramatta, talvi oli kylmimmillään ja hänellä oli todella minihame! Sellainen Chenil oli aina ollut... Huomattuaan minut hän huusi: ”Tyttö hei, mitä sä annat mun täällä oottaa! Ala tulla jo!” Virnistin hänelle ja juoksin eteiseen.

  Kouluun tullessamme minua alkoi jännittää, näkisin taas Marcuksen. Jotenkin toivoin, että ehtisimme mennä luokkaan, ennen kuin näkisin hänet. Samalla hetkellä hän tuli nurkan takaa ja kaappasi minut halaukseen. Vaihdoimme kuulumiset ja sovimme näkevämme ensi välitunnilla. Päivä meni mukavasti ja kotimatkalla ”paransimme maailmaa” Chenillen kanssa. Oli mukavaa viettää aikaa hänen kanssaan! Viime aikoina Marcus oli vienyt aikaani ehkä liiankin paljon... Chenil muistutti viikonlopun hip-hopbileistä, siitä tulisi hauskaa! Miettiessämme, kummanko luota lähtisimme bileisiin, Marcus saapui. Chenil vilkaisi minua hieman oudosti, heilautti kättään ja sanoi soittelevansa myöhemmin. Omistavasti Marcus taas kietoi kätensä ympärilleni. Kerroin hänelle viikonlopun suunnitelmistamme. Heti huomasin muutoksen hänen yleensä lämpimän sinisissä silmissään. Juttelimme loppumatkan, ja hän lupasi tulla vielä myöhemmin käymään.

  Perjantai-iltana olivat sitten kauan odotetut bileet. Se oli tapahtuma, jossa aloittelijat esittelivät hip-hop-taitojaan. Marcus oli sanonut tulevansa sinne myöhemmin. Jutellessani kavereideni kanssa eräs kauan tuntemani poika tuli juttusilleni. Hetken vaihdettuamme kuulumisia tunsin kuinka joku tarttui tiukasti käsivarrestani. ”Täällä sä vaan oot vehtaamassa toisten kanssa heti kun selkäni käännän! Nyt kyllä tuut juttelemaan mun kanssa tuonne ulos!” Katsoin Marcusta silmiin ja ne olivat todella oudot! Kiehahdin täysin, riuhtaisin käteni irti ja huusin: ”Kyllä mä täältä lähdenkin, mutta YKSIN!” Muistan vain huolestuneet katseet ympärilläni ja välkkyvät valot marssiessani ulos.

   Äiti koputti huoneeni ovelle. Pyyhin nopeasti kyyneleiset poskeni, mutta äidin ilmeestä päätellen en onnistunut. ”Kuule, onko jotain sattunut? Olet ollut niin outo viime aikoina... Tämä taitaa liittyä jotenkin Marcukseen? Tiedäthän, että voit aina kertoa minulle jos jotain on... ” Katsoin vain käsiäni ja nyökkäsin. En uskaltanut nostaa päätäni, etten alkaisi taas itkeä. Äiti sulki oven perässään ja katsoin kännykkääni, viisi puhelua tullut. Soittaja paljastui yllättäen Marcukseksi. Lähetin hänelle viestin, jossa kerroin kaiken olevan ohi. Sammutin kännykän...

   Koko päivän välttelin Marcusta koulussa ja pelkäsin kotimatkaa. Chenil ei tällä kertaa pystyisi kävelemään kanssani. Liikuntatunnin jälkeen jäin viimeiseksi pukuhuoneeseen. Havahduin  oven kolahdukseen. ”Hei kulta, täällähän sä.” Katsomattakin tiesin kuka oli tullut. Hitaasti käännyin ympäri. ”En oo sun kultas, mulla on ollu jo pitkään paha aavistus...” ”Mikäli aiot jättää mut niin saat miettiä uudestaan!” Marcus sähähti. Säpsähdin ja Marcus huomasin sen. Hän ei ollut ollenkaan oma itsensä, silmät katsoivat tyhjinä eteenpäin. Jälleen hän arvasi ajatukseni. ”Kyllä, Carla, sun kokoaikaiset epäilyt ja utelut on osunut ihan oikeaan! Luuletsä, että mä noin vain luopuisin aineista!” Musertava pettymys ja pelko valtasivat minut. ”Siinä tapauksessa mä en halua nähdä sua enää ikinä! Sitä paitsi se on ollut ohi jo eilisestä asti! Etkä sä voi mua täällä väkisin pitää!” Samalla huudon kuultuaan talonmies avasi oven ja luikahdin käytävälle. Juoksin minkä jaloistani pääsin, kuulin vain askeleeni ja sydämenlyöntini. Valitettavasti näihin ääniin sekoittuivat pian toisetkin juoksuaskeleet. Tempaisin ulko-oven auki mutta samalla törmäsin johonkin! ”Hei, minnekäs sulla on tollainen hoppu?” Näin edessäni lempeät suklaasilmät. ”Mun on pakko mennä nyt...Kamala kiire!!” Poika katsoi minua hetken ja lähti juoksemaan vierelläni. ”Et kai sä juokse jotain karkuun? Marcusta?” Nyökkäsin ja helpotuksen kyyneleet tulvahtivat silmiini. ”No no, mä arvasin...Älähän nyt...Mä saatan sut kotiin.”

 

                                                                                                                                                          Taru Ahonen