Matkalla

 

     Kylmä viima pureutui syvälle sieluun asti. Aurinko loi punertavan harson länteen, kun nainen istui laivan kannella yksin ja kuunteli merilokkien kiruntaa. Tavallisesti ääni olisi häirinnyt häntä, mutta nyt hän tunsi pääsevänsä irti kahleistaan ja aloittavansa uuden elämän toisella mantereella, eikä hän ajanut penkin päähän tullutta valkeaa elämöivää lintua pois. Muu maailma sulkeutui ympäriltä.

     Oli hämärää. Tähti oli noussut eteläiselle taivaalle. Tummiin pukeutunut pariskunta käveli naisen ohi iloisesti keskustellen ja raskaasti huojahdellen. Yksinäinen nainen huomasi katsovansa kuin menneisyytensä ja tuijotti miestä kohti kaipaavin silmin. Pian hän havahtui ja nosti huivin kasvoilleen peittämään vielä tummuneena ollutta poskeaan.

     Intohimo on kavalaa. Kohdistuessaan johonkin se karkottaa mielestä kaiken muun paitsi rakkaan kasvot, mutta kovalla hinnalla. Nainen oli luottanut erääseen, asunut samojen seinien sisällä, odottanut iltaisin tämän tulevan ja herännyt siihen, kun varomattomat askeleet tömähdellen olivat tulleet viereiseen petiin.

     Viime aikoina mies oli tullut varomattomammaksi, luullut ettei nainen tiennyt. Nainen oli ollut unessa, mutta herännyt taas miehen tuloon. Käytävästä oli kuulunut hilpeää nauruntapaista. Olihan hän sen tiennyt, mutta tuoda nyt seuralaiset kotirapulle, se oli hävittänyt viimeisen sietokyvyn sellaista kohtaan.

     Viereisessä asunnossa oli saattanut kuulla, kuinka naapurissa tavallinen sanasota oli muuttunut huonekalujen viskomiseksi. Seinää vasten oli osunut jotakin. Melu oli lakannut. Poliisin saapuessa oli huoneistosta löytynyt vain humaltunut murheinen mies pitelemässä nyrkkiään varovasti sylissään.

     Nainen istui laivan ravintolassa lähellä savuisen tilan nurkkaa. Sininen silkkihuivi lepäsi nyt hänen harteillaan, vasemmassa kädessään hän piteli punaviinilasia, ja pöydällä oli paperi ja kynä.

 

”Käärme ei kurista

enää

Valopilkku ylhäällä

menneisyys

tuntemattoman kasvoissa”

 

     Huivi ei peittänyt hänen kasvojaan sillä kukaan ei pystynyt hämärässä tunnistamaan häntä. Lasi kädessään hän katseli ajatuksissaan lattiaa kohti. ”Anteeksi, rouva, mutta saisinko istua tähän?” Nainen katsahti ääntä kohti ja huomasi vastapäisen tuolin karmilla riutuneen käden, jota peitti ruhjeinen ja mustelmainen iho.

 

”Häpeän väri iholla

sumun seassa,

haavoittuneen

kyyn ääni.”