Lumihiutale

 

 

Kaukaisessa kylmässä maassa talvi on laskenut huntunsa maanpinnalle. Kaikkialla näkyy silmänkantamattomiin jäätä ja lunta. Kirpeä pakkanen saa lisää voimaa tuntureilta puhaltavalta tuulelta. Luonto nukkuu untaan, tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt.

 

Muutama pesästään ulos uskaltautunut lintu säikähtää oven ilkeää narahdusta. Sisältä ulos tulviva lämpö häviää höyrynä ilmaan. Hahmo näyttää viipyvän ovella kotvan aikaa, kunnes kääntyy takaisin sisälle. Vaikka näköni on jo hieman heikentynyt, voin vakuuttaa tuntevani olennon, joka ovella äsken käväisi. Tunnen hänet tuoksusta ja siitä lempeästä äänestä, jolla hän minulle, parhaalle kaverilleen, puhuu.

 

Mies sulkee ulko-oven tiukasti. Hänen tekisi mieli lähteä mökistään muualle ulkomaailmaan, mutta poskia nipistelevä pakkanen panee hänet toisiin ajatuksiin. Hitaasti hän kävelee tupaan, pidelleen selkäänsä toisella kädellään, raato kun tuntuu kipeytyvän ilmojen mukaan. Hän istuu pöydän äärelle puupenkille, huokaisten syvään.

 

Nuorena miehenä hän oli hyvin kiinnostunut kaikesta vaarallisesta, kaikesta minkä suorittaminen olisi äärimmäisen vaikeaa. Rohkeasti hän oli jättänyt koulunsa kesken ja muutti tänne korpeen, selviämään luonnon ehdoilla. Saapuessaan mies oli täynnä intoa ja itsevarmuutta, vielä silloinkin kun oli ensimmäisen kerran tutustunut nykyiseen mökkiinsä. Hökkelin ainoita asukkaita olivat pöly, hämähäkinverkot, yksinäisyys ja hiljaisuus. Juoksevasta vedestä, saati sähköstä ei ollut tietoakaan.

 

Miehelle kerrottiin, että mökin edellinen asukas oli toiminut rajavartijana kunnes hän oli mystisesti kadonnut. Kukaan ei rajanvartijasta ollut sen koommin kuullut. Täytyy myöntää, että paikka oli hieman kammottava, keskellä lumista erämaata sijaitseva mökki ei välttämättä kiehdo kaikkia. Paikka oli kuitenkin pikkuhiljaa lumonnut miehen täysin.

 

Nyt jo kovasti vanhentunut mies kääntyy puupenkillä tuijottamaan ikkunasta ulos. Siellä on alkanut taas sataa, aivan kuten sinä päivänä.

 

Nuori mies nukkui sikeästi. Tuli takassa oli jo hiipunut. Yhtäkkiä mies havahtui sikeästä unestaan. Kaikkialla oli aivan hiljaista, hän tunsi vaan sydämensä kiihtyneet lyönnit. Samassa hän havaitsi jonkin vetävän peittoa hänen päältään pois. Hän riuhtaisi peiton takaisin ja yritti piiloutua sen alle. Hän odotti kauhusta jäykkänä ja kuunteli. Se jokin alkoi taas vetää peittoa hänen päältään. Mies kokosi rohkeutensa ja kiskaisi peiton takaisin itselleen, pitäen siitä kiinni kynsin ja hampain. Voima peiton toisessa päässä oli kuitenkin vahvempi, ja miehen ote pääsi irti. Samalla mies kuuli tuskaisen parkaisun sängyn toisesta päästä. Hän kuuli nyt selvästi askeleita narisevilla lattialankuilla. Askeleet menivät selvästi kohti mökin ovea. Koskemattakaan oven salpaan hahmo hävisi, ja hiljaisuus  saapui takaisin.

 

Nuori mies nousi istumaan sänkynsä laidalle ja tunsi hikikarpaloiden juoksevan kilpaa hänen selkäänsä pitkin. Sydän löi tuhatta ja sataa. Vapisevin käsin hän haparoi ottaakseen savukkeen, ja päätti siirtyä ulos lepuuttamaan hermojaan. Hän oli varmasti vain nähnyt painajaista, eihän tähän erämaahan muita ihmisiä muulloinkaan ollut eksynyt. Ulkona pyrytti sakeasti lunta.

 

Rauhattomasti nukutun yön jälkeen mies heräsi. Ikkunasta paistoi aurinko kirkkaasti sisään. Niin kirkkaana päivänä saattoi hyvin erottaa kaukana näkyvät tunturit. Noiden tuntureiden takana aukeaa Jäämeri. Mies oli varma, että hän tulisi ylittämään nuo tunturit vielä ennen pitkää.

 

Sytyttäessään takkaa mies tunsi veren seisahtuvan suonissaan. Hän jäi haukkomaan henkeään huomatessaan takan vieressä suuren jalanjäljen, niin suuren, että oman jalanjälki olisi näyttänyt lapsen tallaamalta. Mökissä oli siis käynyt yöllinen vieras.

 

Nuorukainen odotti pelon sekaisin tuntein iltaa. Ensimmäistä kertaa elämässään hän todella pelkäsi käydä nukkumaan. Hän sammutti kynttilän ja säntäsi kauhuissaan peiton alle. Hän kuunteli ja tuijotti pimeyttä. Samalla hän tunsi jonkun koputtavan ikkunaruutua. Ensin se kuului vaimeana naputuksena, yltyen kovaan ryskytykseen. Kohta kuului niin kova rysähdys, että ikkunaruudut helisivät liitoksissaan. Vielä toinen yhtä voimakas isku, ja ikkunaruutu lensi palasina sisään päästäen myrskyksi yltyneen lumisateen tuulemaan sisään. Mies oli paikallaan kauhusta lamaantuneena ja odotti tulevaa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut pitkään aikaan. Mies odotti ja odotti, mutta päätti nousta ylös, eihän hän voisi antaa lumen täyttää koko mökkiä. Hitaasti hän nousi ja käveli entisen ikkunan luokse päättäväisesti.

 

Mies tutkaili hetken aikaa, kuinka peittäisi ikkunan aukon. Hetken kuluttua hän kuuli vaimean haukahduksen takaansa. Hänen takanaan oli pieni, punaturkkinen koira. Se katseli miestä uteliaasti, heiluttaen tuuheaa häntäänsä. Mies oli aivan ymmällään, mistä koira oli paikalle ilmestynyt. Ovi oli tiukasti lukittu, eikä mies ollut nähnyt alueella ennen yhtään koiraa. Hän ei kuitenkaan raaskinut lähettää koiraa takaisin kylmään yöhön, joten hän peitti ikkunan ja rupesi uudelleen nukkumaan. Tällä kertaa hän nukkui erityisen sikeästi.

 

Aamulla miehen herätessä koira oli edelleen samassa paikassa, minne se oli edellisenä iltana ruvennut nukkumaan. Mies aukaisi oven hätistääkseen koiran ulos, mutta se ei suostunut hievahtamaankaan. Koska koira ei suostunut lähtemään pihapiiristä, mies näki parhaakseen rakentaa sille ulos kopin. Mies nimesi koiran Lumihiutaleeksi, koska se oli ilmaantunut juuri erikoisen voimakkaan lumimyrskyn aikana.

 

Vieläkään vanha mies ei tiedä, mistä tuo koira sinä päivänä ilmestyi. Vuosien saatossa miehestä ja koirasta on tullut parhaat kaverit. Askel takan luona, ja jokin hahmo vetämässä miehen peittoa pois jäänevät arvoituksiksi loppuiäksi. Ehkä mökin edellinen asukas, rajanvartija, oli päättänyt tehdä miehelle pientä pilaa, mutta korvannut sen kuitenkin tuomalla miehelle koiran.

 

Lumi leijailee hiljalleen kaukaiseen maahan. Vanha mies nousee ylös tuolistaan ja siirtyy ulos pimenevään iltaan.