Lentoon

 

Hanne astui sisään rautaisista porteista ja survoi paljaat kätensä taskuihin. Häntä paleli, eikä se johtunut pelkästä viilenevästä illasta. Hän hidasti koko ajan vauhtiaan, koska ei halunnut päästä perille ihan vielä. Oli aivan pimeää muutamaa kynttilää lukuun ottamatta. Parin vuoden takaiset tapahtumat vyöryivät hyökyaaltona hänen tajuntaansa.

 

Ei se ollut reilua, tyttö oli vasta neljävuotias. Jos Hanne vain olisi tehnyt mitä käskettiin, jos hän olisi kerrankin totellut viisaampiaan. Vahinkohan se oli, mutta sen olisi voinut estää niin helposti. Sanoohan järkikin, että musiikkia kuunnellessa nukahtaa helposti, varsinkin kun makaa auringossa. Hänet itsensäkin oli jouduttu kerran lapsena pelastamaan siltä samaiselta tieltä melkeinpä samasta kohdasta. Hanne ei voinut olla piiskaamatta itseään, koska tiesi tarkkaan, millaista surua oli aiheuttanut niin monelle ihmiselle.

 

Viimein hän pysähtyi erään kiven kohdalle, joka oli pienempi kuin kaikki muut. Kiveen oli kaiverrettu pieni kultainen enkeli. Se kurotti ilmaan ja näytti siltä kuin haluaisi päästä lentoon. Se ei päässyt, koska jokin oli kahlinnut sen kiveen.

 

Maassa oli jo yksi kynttilä, varmaankin vanhempien tuoma. Hanne kaipasi heitäkin niin paljon. Itse hän oli valinnut välien katkaisemisen, mutta vain helpottaakseen heidän tuskaansa. Näin oli heille paljon parempi, kun ei tarvinnut katsella hänen syyllisiä kasvojaan päivästä toiseen. Yksittäisiä pisaroita tipahteli hänen poskilleen kastellen samalla takinkaulukset. Hän asetti kynttilän toisen viereen samalla kun luki tekstiä, jonka osasi jo ulkoa. Jalat pettivät hänen altaan, kun hän luhistui maahan nyyhkyttäen.

 

Hanne tunsi tutun kosketuksen olkapäällään. Hän olisi halunnut juosta karkuun, mutta jalat eivät toimineet. Käsi silitti hänen hiuksiaan sovittelevasti, anteeksiantavasti. Tulija istui Hannen viereen ja katsoi häntä silmiin: ”Piia ei ollut meidän ainoa lapsemme. Minä en halua menettää sinuakin.” Hanne antoi hänen halata itseään pitkästä aikaa. Kahlittu enkeli nousi haparoiden lentoon.     

 

Mirjami Pakanen