Lentoon

 

 

Kello lyö pian kuusi. Astun portista sisään viime hetkellä, olallani iso urheilukassi. Ympärilläni pyörii paljon hämmentyneen näköistä porukkaa. Kaikilla taitaa olla pallo hukassa, niin kuin minullakin.  Olen tehnyt itselleni selväksi kaiken; kuinka kauan aion viipyä ja mitä haluan tehdä.

Maastopukuiset miehet ohjailevat meitä kyllästyneen ja turhautuneen oloisina erään rakennuksen pihalle. Kaikki ovat yhdessä supussa. Pian tärkeän näköinen mieshenkilö alkaa huudella nimiä, ja pyytää mainitut astumaan ryhmänjohtajansa luo. Pian kuuluu minunkin nimeni. Kävelen reippain askelin ryhmäni luo. Ryhmänjohtaja esittelee itsensä ja johdattaa meidät pieneen huoneeseen ja kertoo samalla illan ohjelmasta. Osa puheesta kaikuu kuuroille korville, koska kaikki tarkkailevat uutta ympäristöään. Kiinnostukseni kohdistuu seinillä roikkuviin valokuviin. Ajattelen itseäni yhdeksi heistä ja tarmoni kasvaa hetki hetkeltä.

Kun kaikki ovat asettuneet ”mukavasti” pieneen ahtaaseen huoneeseen, alkaa ryhmänjohtaja kertoa prikaatista ja siitä mihin osaan sitä me kuulumme. Järkytys on valtava kuullessani kuuluvani huolto-osastoon. Tuntui juuri siltä, että maa olisi vedetty jalkojeni alta. Hämmästyksestä kankeana istuin punkkani reunalla. Kun tuli kysymysten vuoro, olin ensimmäisenä pyytämässä puheenvuoroa. Kysyin, onko millään tavalla mahdollista muuttaa joukko-osastoa. Johtaja oli hetken hiljaa ja virkkoi sitten hyvin tylysti, että asiasta voi keskustella vain komppanianpäällikön kanssa kahden kesken. Kaikki suunnitelmani valuivat hukkaan. Kiinnostukseni armeijan käyntiin lopahti sillä hetkellä kokonaan. Käytävältä kuului käsky, ja kaikki järjestäytyivät riviin huoneen eteen. Ryhdikäs mies asteli käytävällä ja kertoi olevansa komppanianpäällikkö. Mieleni virkistyi heti ja tunnelma parani huomattavasti. Päällikkö kertoi ottavansa kaikki alokkaat yksitellen puhutteluunsa. Onneksi olen aakkosissa aivan alkupäässä, joten saatan päästä jo tänä iltana päällikön juttusille ja muuttaa palvelupaikkaani.

Päällikön puheen jälkeen menimme kaikki ruokalaan iltapalalle. Istuin samaan pöytään parin muun ihan fiksun näköisen alokkaan viereen. Teimme tuttavuutta ja syötyämme lähdimme takaisin komppaniaan. Norkoilimme pitkin käytäviä ja odotimme kukin vuoroamme komppanianpäällikön puheille. Kohta käytävältä kuuluikin käsky päällikön luo. Astelin alikersantin perässä toimistoon, jossa päällikkö istui.  Esittelin itseni ja istuuduin pöydän ääreen. Vastailin kysymyksiin virallisesti ja yritin kuulostaa oikein innostuneelta. Lopuksi sain esittää kysymyksiä, ja niitähän minulla riitti. Kerroin mitkä olivat olleet suunnitelmani ja luuloni ennen kuin astuin portista sisään. Yritin olla niin pettyneen näköinen kuin vain pystyin. Päällikkö huokasi syvään ja oli hetken aivan hiljaa. Minussa iski jo toivon kipinä. Hiljaisuuden rikkoi päällikön tuolin narina, kun hän pyörähti sillä ympäri ja käveli läheisen pöydän luo, joka oli täynnä mappeja ja muita papereita. Hän kysyi vielä uudelleen nimeäni ja syntymäaikaani. Löydettyään paperit hän istuutui takaisin pöytänsä ääreen ja alkoi tutkia papereita. Istuin malttamattomana tuolissani. Päällikkö kurtisteli kulmiaan ja katsoi sitten minuun. Toivoin hartaasti, että toiveeni lennostoon pääsemisestä toteutuisi. Päällikkö avasi suunsa ja sanoi, että pelkkä kova halu päästä lennostoon ei riitä, pitää olla myös kykyä ja täyttää kaikki tarvittavat kriteerit. Papereistasi näkyy, että pituutesi ei riitä ja näkökyvyn pitäisi olla huomattavasti parempi. Missäs alokkaan silmälasit ovat? Päällikkö kysyi terävästi ja tarkkaili jokaista elettäni. Kerroin käyttäväni piilolinssejä. Minun oli luovuttava niistä, koska ne eivät sovi armeija oloihin ja jatkuvaan maastossa rymyämiseen, jota me alokkaat tulisimme harrastamaan tulevat pari kuukautta.

Kävelin pois toimistosta, olo oli kuin maansa myyneellä. Kaikki haaveeni oli nyt lopullisesti haudattu ja toiveet lentämisestä sain unohtaa kokonaan. Selkäni takaa kuului kova huuto: – Rättivarastolle mars, mars!

Kävellessäni pohdin mielessäni koko ajatusta lähteä armeijaan. Nyt se tuntui erittäin vastenmieliseltä. Käskyjä tuntuu satelevan vähintään joka kymmenes minuutti. Varusteiden jonotus oli pelkkää tuskaa. Joka toinen vaate, mikä jaettiin, oli oikean kokoinen, ja loput olivat venyneet muodottomiksi. Olin kärsimätön. Ehkä minun kuitenkin pitäisi yrittää jaksaa, vaikka en päässytkään sinne minne olin aina unelmoinut. Katsellessani muiden alokkaitten naamoja, oloni helpottui. En suinkaan ollut ainoa joka kärsi.

                 Raahattuamme painavat varustesäkit tupaan, tuli ryhmänjohtajamme neuvomaan, mikä kuului minnekin. Kunnes kaikki oli suurin piirtein siellä missä pitikin, oli aika mennä iltapesuille, vaikka kello näytti jo yli puolta yötä.

                 Hiljaisuuden vallitessa, lukuun ottamatta pientä niiskutusta vierusvuoteelta, mietin uutta suunnitelmaani. Sen verran periksiantamaton olen, että en lähde maitojunalla takaisin ensimmäisen vastoinkäymisen koittaessa, vaan tekisin kaiken niin hyvin kuin suinkin vain naisalokas voi.

 

 

 

 

                                                                                       Noora Huovinen