Kuun loisto

 

”Minä luulen, että minä kuolen.”

”Ei, et sinä kuole. Kaikki on aivan hyvin.”

”Ei, kyllä minä kuolen. Olen aivan varma siitä.”

”Uskoisit nyt minua. Ei sinulla ole mitään hätää.”

 

Oli jo myöhäinen ilta, kun poika maleksi kotiin. Tänään hän oli kokenut jotain, mikä täytyisi unohtaa mahdollisimman pian. Yöllä poika heräsi siihen, että kuun loiste tunkeutui läpi sälekaihdinten ja paistoi hänen silmiinsä. Hiljaa hän nosti päätään, katseli hetken ikkunasta ulos ja sanoi: ”Katso kuinka kauniita ne ovat, en ole ennen ajatellut koko asiaa, mutta nyt minä tajuan, ne ovat todella kauniita.” Samalla hän nousi seisomaan ja käveli ikkunan luo. Hänen tyttöystävänsä siristeli silmiään ja kysyi: ”Mikä, missä? Mistä sinä puhut?” ”Tule nyt katsomaan, ne ovat todella kauniita.” Silloin tyttöystävä nousi ylös ja käveli pojan vierelle. Hän katsoi ulos, samaan suuntaan kuin poikakin, mutta ei vieläkään ymmärtänyt, mistä poika puhui. ”Tule, mennään nukkumaan, minä olen ainakin todella väsynyt ja aamulla on aikainen herätys.” ”Mene sinä vain”, sanoi poika ja lisäsi: ”Minä katselen niitä vielä hetken.”

 

Ei mennyt aikaakaan, kun pojan eteen ilmestyi jotain. Se loisti kauniisti ja valaisi koko huoneen. Poika ei saanut koskaan tietää mikä se oli, mutta se toi pojalle miellyttävän ja rauhallisen olon.

 

Aamulla poika heräsi virkeämpänä kuin koskaan. Tyttöystävä oli jo kiiruhtanut töihin. Poika käveli keittiöön ja löysi pöydältä lapun, jossa luki näin: ”Ne todellakin ovat kauniita, nyt minä sen tiedän, ja huomaathan sinä, että kaikki todellakin on aivan mainiosti. Sinä et todellakaan kuole.” Pojan valtasi miellyttävä ja lämmin tunne. Hänen ei tarvinnut enää pelätä.

                     

 

                                                                 Minna Roininen