Kahden tulen välissä

 

 Bussin likaisen ikkunan läpi vilahtelee pimeydessä valokiiloja. Väkisin kyyneleet puskevat ulos. Olo sisälläni on tyhjä, vaikka tiedän etten ole tehnyt mitään väärää. Silti on niin vaikeaa luopua.

    Kolme päivää sitten olin saapunut Saaran luo Helsinkiin. Purin tavarani Saaran huoneeseen ja lysähdin vierassängylleni. Kaikki oli kuin ennen, mutta vain Saaran tavarat olivat vaihtuneet eri huoneeseen. Vuosi sitten hän oli muuttanut isänsä luokse ja minä olin jäänyt aivan yksin. Saarasta ei kauheasti kuulunut, olihan elämä muuttunut vilkkaammaksi ja hänellä oli uudet ystävät ja harrastukset. Vähitellen olin kumminkin alkanut elää omaa elämääni. Löysin itselleni maailman ihanimman poikaystävän. Tai oikeastaan löytää on väärä sana, olimmehan tunteneet pitkään. Saaran muuton jälkeen olin vihdoin antanut ystävyytemme syventyä ja olin vihdoin täysin onnellinen. Yksi asia oli vain ongelmana. Timo oli joutunut lähtemään kouluun toiselle puolelle Suomea, joten viimeinen vuosi oli ollut palloilua Saaran ja Timon välillä. Viikon päästä pitäisi lähettää hakupaperit.

    Juttelimme kuin emme olisi puhunut vuoteen. Oli ihanaa saada puhua kaikesta, ja vuorokausi kerkesi vaihtua jo pitkälle toiseen, ennen kuin annoimme vastahakoisesti unen voittaa.

 

    ”Vielä neljä minuuttia, onneksi ehdittiin ajoissa. Toivottavasti ei tule lipuntarkastajia.”

”Älä vaahtoo, seuraaval oltas päästy jo viiden minsan päästä, ja kyl mäki menen aina pummilla. Ei niitä tarkastajii liiku ku ruuhka-aikaan. Nonii, sieltähän se tulee.”

”Mihin me voidaan istuu Saara?” ”Seistään vaan tässä, ei tästä mee ku kymmene minsaa stadiin. Mennää illal vaik leffaan Tennariin ku säki oot täällä pitkästä aikaa.”

Sinipukuinen konduktööri astuu vainuun. ”Pasilasta tulijoita?”. Tutkin kiinnostuneena kynsinauhojani ja huokaisin kun konduktööri käveleekin ohi. Saara hymyilee minulle. ”Kyl sä voit jo hengittää, eihän se nyt noi kamalaa ollu.”

 

 Samalla kun pakkaan tavaroitani juttelemme vilkkaasti. Yhtäkkiä Saara hiljenee ja sanoo vakavana: ”Ootko sä jo puhunu sun porukoille siit et muuttaisit tänne lukion jälkeen?” ” En oikeastaan..kun. Minä olen miettinyt asiaa ja minä en enää kestä olla erossa Timosta. Aina kun me olemme erossa nii tuntuu että minä olen ihan palasina. Joten olen päättänyt että muuten Timon luokse Kajaaniin.”

”Eli siis sua ei haitta et näät mua niin harvoin. Mä luulin ettei me annettas kundien tulla meidän väliin.” Saaran kasvot näyttävät tylyiltä, mutta myös surullisilta.

”Ei se noin ole. Sinä olet minulle todella tärkeä ystävänä. Me ollaan kestetty jo näin pitkään kun sinä olet asunut täällä. Ei muutaman sadan kilometrin lisävälimatka enää sitä muuta.”

”Sinä siis valitset Timon.”

    Havahdun ajatuksistani viestin merkkiääneen. Sumeasti näen että se on Saaralta. ”Ystävät ovat kuin tähtiä, vaikka et aina näe heitä, tiedät heidän aina olevan olemassa. Anna anteeksi.”

ã Suvi Oksman