Jian

 

 

Entinen Pyypiö oli aivan tavallinen ydintalven jälkeinen kaupunki. Maailman yli pyyhkäisseet sodat olivat jättäneet sen harmaaksi ja lohduttomaksi ryppääksi raunioituneita taloja, joiden läheisyydessä vaelteleville eläimille oli joillekin kehittynyt erikoisia piirteitä.

Pyypiön vieritse kulki vanha rautatie, joka oli selviytynyt useammastakin sodasta ja joka nyt oli ihmisten pääasiallinen kulkureitti.

Pyypiön radalla kulki juna ei niin kovaa vauhtia, koska kiskot olivat paikoitellen huonossa kunnossa.

Eräässä junan vaunussa istui kaksi miestä, tummat pitkät takit yllään ja miekat kupeellaan; metsäneläinten kanssa ei auttanut jäädä käsirysyyn. Kivääri lepäsi toisen vieressä. 

Tobyronin raskaat saappaat rummuttivat hytin lattiaa, hänen kuluneet ruskeat housunsa olivat revenneet oikeasta polvesta ja polven haavasta tihkui verta. Pitkän tumman takin hihat oli kääritty ylös, helmat olivat mutaiset ja rispaantuneet. Panosvyö oli puoliksi tyhjä, ja toiset kaksitoista panosta katosivat juuri lippaan mukana pistoolin sisuksiin.

Junan kolina oli melkein hypnoottista. Tobyron säpsähti, kun Jaron puhkesi puhumaan. ”Mitä meidän siis pitää tehdä? Mikä on tehtävämme? Tähän asti olet ollut epätavallisen välttelevä siinä aiheessa…” Tobyron vilkaisi nuorukaista, jota hän oli alkanut kouluttaa vaativassa salamur-haajan ammatissa. ”Ei mitään vaativaa. Siinä vain tarvitaan tätä neitiä tässä…” Hän taputti kivääriä vierellään ja hymyili hymyä, joka ei yltänyt hänen silmiinsä asti. Jaronia puistatti. ”Mutta kuka meidän pitää..” Meteli junan käytävästä keskeytti hänet.

Tobyron oli ovella, ennen kuin Jaron ehti henkäistä sanaakaan. ”Susi-ihmisiä. Näyttää siltä että meidän on aika poistua.” Jaron nousi nopeasti istuimeltaan. ”Mutta me olemme aseistettuja. Kyllä me pärjäämme…” ”Ei. Niitä on liian paljon ja…” Puuseinä pirstoutui kuin vedenpinta, ja karvainen ja pitkäkyntinen käsi syöksähti Jaronin selkään ahnaan petolinnun tavoin. Susi-ihmisen silmissä kyti kyltymätön kaipuu elämän lämpöön vielä kun Tobyron laittoi miekkansa tuppeen. Hän kyykistyi toisen polvensa varaan. ”Jaron? Mikä on olo?” Jaron nielaisi vaivalloisesti, hänen hengityksensä oli pinnallista ja heikkoa. ”Ei minulla ole hätää…Anna kun tasaan vain hengitykseni.” Tobyron nyökkäsi. He molemmat tiesivät totuuden. Susi oli lävistänyt hänen toisen keuhkonsa. Jaron sulki silmänsä. Tobyron painoi päänsä ja laittoi toisen kätensä Jaronin rinnalle.   

 

    Lepää.

Miekkasi

makaa tupessaan.

                            Löydä rauha kuolemasta.”

 

Sitten hän katseli ympärilleen ja kuunteli muualta junasta kuuluvia ääniä. Hänen katseensa kiinnittyi hytin ikkunaan.

Viileä tuuli kuivatti kyyneleet Jaronin kasvoille. Hän ei tuntenut enää takkinsa lämpöä. Kaikki elämän huolet hänen mielessään olivat jalanjäljet hiekassa, haalistuen hengenvetojen lyödessä rantaan. Särkyvän lasin ääni sekoittui junan muihin ääniin hänen korvissaan.