HEIKOSTI VOIMAKAS

 

 

 - Nyt hopi hopi Anna,äkkiä takki päälle. - Myöhästyt muuten koulusta, äiti sanoo kasa ulkovaatteita kädessään.

 - Joo joo, älähdän.  - Älä aina valita!   Heti sen sanottuani tulee huono omatunto, miksi minun piti taas tiuskia. Huomaan surun äidin olemuksesta mutten saa pyydettyä anteeksi, puen vain kiiresti ylleni hiljaisuuden vallitessa ja painun ulos pimeään aamuun.

         Kuljen ripeästi, koulumatkoilla ei sovi vitkutella, ei etenkään nyt kun maa on täynnä pehmeää nuoskalunta. Pehmeää ja suloista maassa, mutta niiden käsissä siitä syntyy kovia palloja, sellaisia jotka aiheuttavat mustelmia osuessaan selkään ja takapuoleen. Äkkiä terästän katsettani, onko tuolla, ei saa olla, ei, ja rentoudun tajutessani säikähtäneeni vanhempia, jo yläasteikäisiä tyttöjä. Kuljen heidän vanavedessään koululleni. Mikä helpotus, kellot ovat jo soineet, nyt pitää olla vain vähän varovainen käytävässä, ja luokassa olen jo turvassa. Pyydän anteeksi myöhästymistäni ja luikahdan paikalleni Tuija-nuijan ja itkupilli-Eveliinan väliin. He ovat minun kavereitani, eikä meillä muita ystäviä olekaan.

       - Käyn monistamassa pari tehtävää, opettaja hymyilee ja nousee pöytänsä takaa. Kuinka se voi sanoa noin? Eikö se yhtään ajattele, se tekee sen varmasti tahallaan, nyt ne  tappavat minut, eikä kukaan tee mitään, kaikki vain nauravat, niille se on hupia. Älä mene, ota minut mukaasi, huudan äänettömästi, kun opettajan selkä katoaa oviaukosta ja askeleet kaikuvat käytävällä yhä kaukaisempina. Nyt en voi kuin odottaa.

           Viiden minuutin kuluttua opettaja astuu takaisin luokkaan monistepinkka kädessään. Luokka istuu hiljaa paikallaan ja opettaja myhäilee tyytyväisenä: hyvä luokka tämä minun 5.B:ni, sitähän ne opettajanhuoneessakin puhuvat, että voi kun on Marjalla koko koulun kiltein luokka.

         Opettaja ei huomaa eturivin vaalean tytön kyynelisiä kasvoja eikä edes aavista, että mikäli hän olisi tullut vain minuuttia aikaisemmin, hän olisi nähnyt, kuinka tyttö pakotetaan nielemään paperisilppua - nooin, hyvinhän se näyttää maistuvan, haha - ja kuinka hänen käsivartensa ovat arat kaiken sen taulunastoilla tökkimisen jäljiltä.

           Onnistun välttelemään niitä viimeiseen välituntiin saakka pysyttelemällä välituntivalvojan lähellä, mutta kun tunnin alkuun on enää viisi minuuttia, he saavat minut saarrettua eikä opettajia näy missään.  - Mitäs kivaa me tänään keksittäisiin? Joni kysyy ja hankaa isoja käsiään vastakkain. Koko hetki tuntuu pysähtyneen, kaikki odottavat ja kyräilevät toisiaan, kukaan ei liiku ja kaikki lähettävät mielessään pikaisen kiitosrukouksen: Hyvä Jumala, kiitos että valitsit Annan, älä anna Jonin kajota minuun jatkossakaan.

               Katson Jonin kenkiä, ne ovat liian suuret ja kuluneet ja oikean kengän sivusauma on ratkennut. Kuin tyhjästä muistan äidin ja tädin käymän keskustelun - Se Joni Annan luokalta on sellainen sosiaalitapaus, säälittää se poika kun isänsä hakkaa eikä äidistä tietoakaan - ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen katson Jonia suoraan silmiin. Ne ovat harmaat ja kylmät ja niistä hohkaa päällimmäisenä viha. Mutta pohjalla on jotain muutakin: siellä on pikkuinen Joni, joka istuu yksin kylpyhuoneen nurkassa ja itkee lohdutonta lapsen itkua, eikä minua pelota enää. Tuijotan Jonia ja hän tuijottaa takaisin, mutta nään kuinka viha väistyy jonnekin mielen perukoille samalla kun oma katseeni täyttyy rohkeudesta ja säälistä. Niin juuri, säälin häntä ja tunnen ensimmäistä kertaa olevani vahvempi, vahva, niin vahva että yksikin sanani tuhoaa koko hänen huolella hankkimansa aseman koko luokan kuninkaana  - ja Jonikin tietää sen.

           Astun paksujen takkien ja niiden sisällä olevien epävarmojen ihmisten välistä ulos koko typerästä ringistä, jätän heidät mutisemaan keskenään. Kukaan ei uskalla katsoa Jonia suoraan, he pelkäävät lumipesua ja läimäyksiä aivan yhtä paljon kuin minäkin; sen tajuan jalkojeni kuljettaessa minua kuin itsestään tuttua tietä kotiin päin.

            Avaan raskaan etuovemme päästäen kylmää ilmaa mukanani sisälle, ja näen äidin polvillaan uunin vieressä pesuainepullojen kanssa. Hän näyttää hämmästyneeltä ja avaa jo suunsa kysymykseen ( - Mutta Anna, koulusihan loppuu vasta tunnin kuluttua, miten sinä...), mutta olen nopeampi: pudotan reppuni eteiseen ja juoksen hänen syliinsä. Ja äiti, rakas äitini, vastaa halaukseeni lujasti ja kuitenkin niin pehmeästi, niin kuin vain äidit osaavat. Nauran ja pusken hänen olkaansa päälläni kuin pikkuinen kissanpentu. Shh shh, äiti kulta, ollaan vain näin, ei puhuta, nyt on hyvä olla. Pitkästä aikaa.