Harkittua vai ei?

 

”Kuolema porvareille!” minä huusin Presidentinlinnan edessä itsenäisyyspäivänä. Mielestäni on väärin, että rikkaat juhlivat linnassa, vaikka kaikille ei edes Suomessa riitä ruokaa. Ja me tavalliset veronmaksajat sitten maksamme näiden juhlimisen. Tietäisin kyllä monta muutakin kohdetta, mihin rahaa voisi pistää.                     

 Olin jo monta vuotta katsonut sivusta, kuinka ihmiset kokoontuivat mielenosoitukseen, mutta vasta tänä vuonna sain rohkeutta osallistua yhdessä muiden kavereideni kanssa. Uskon, että siitä voi todella olla hyötyä, ja ihmiset tajuaisivat, ettei Suomi todellakaan ole mikään hyvinvointivaltio niin kuin meille väitetään.

                 Lähdin kävelemään kotoani noin viiden aikaan illalla kohti yhteistä kokoontumispaikkaamme. Matkalla sain jostain idean ostaa lähikioskilta pari kennoa kananmunia. Mitä lähemmäs määränpäätäni saavuin, sitä enemmän alkoi vilistä sinipukuisia miehiä ja naisia lähempänä minua. ”Pysykää vain rauhallisena, eikä sitten mitään ilkivaltaa vieraita kohtaan.” Pitääkö ne meitä ihan idiootteina, en minä ainakaan tullut tänne riehumaan, vaan osoittamaan mieltäni ihan asiallisesti. Vähän ennen kello seitsemää alkoi linnaa lähestyä paljon toinen toistaan hienompia ja kiiltävämpiä takseja. Kävelin niin lähelle tietä kuin vain pääsin, että näkisin edes pienen vilahduksen niistä pikku porvareista. Yhtäkkiä muistin, mitä olin matkalla ostanut, ja kaivoin kananmunat repustani. Ensimmäiset eivät ihan joka kerta osuneet kunnolla kohdalle, mutta pienien poliisien harhautuksien jälkeen pääsin paremmalle paikalle, sitten heitto ja ”kops”. Tuli täysosuma jonkun kansanedustajan autoon!

En ehtinyt paljon osumaani juhlimaan, kun poliisi tuli luokseni ja vei minut vähän sivummalle. Yritin hätääntyneenä selitellä, etten se ollut minä, joka heitti sen, ja että päästäisivät minut menemään.  Siinä eivät selittelyt auttaneet vaan kohta harmikseni huomasin istuvani poliisiauton mustalla nahkaistuimella. Maisemat näyttivät hauskoilta kaltereiden välistä, eikä sitä silloin edes oikein tajunnut, mitä olin mennyt tekemään.

Asemalta oli soitettu kotiini, ja pian isä tuli hakemaan minut. Isä ei sanonut mitään, mutta hänen katseestaan näki, kuinka häntä hävetti minun tekoni, ja minua taas hävetti, kun olin pettänyt vanhempieni luottamuksen. Tajusin, että mielenosoitukset eivät taida olla minua varten ja että ensi vuonna taidan osallistua itsenäisyyspäivänvastaanottoon vain kotoani käsin, silloin en ainakaan tuota häpeää vanhemmilleni.