Huutoa, itkunsekaisia ääniä, matalalla sanottuja outoja sanoja, ovien sulkeutumista ja viimein – hiljaisuus kuin valunut betoni kahden ihmisen välillä. Maria ottaa pikkuveljeään kädestä, ja he kaivautuvat eteisen vaatteista täysinäisen komeron uumeniin. Äidin ja isän takit halaavat heitä suojelevasti.

 

- Isä vie tänään Villen pelaamaan jalkapalloa, joten mehän voisimme vaikka leipoa pullia, ihan kahdestaan. Mitäs siihen sanot Maria?

Äidin silmien ympärykset ovat punaisen pöhöttyneet. Suu vain irvistää hymyään. Maria heittää puurolautasen lattialle. Se särkyy, ja harmaa sisältö lentää kaaressa seinille ja kirjavalle raitamatolle. Ville nauraa hekottaa tuolissaan, ja isän lehteen keskelle pääotsikkoa läsähtää vadelmahilloläntti.

- Ei.

 

Maria rakastaa takkejaan. Entä jos hän pinnistäisi oikein kovasti, tulivatko ne hänen luokseen? Jos hän olisi kiltisti ja pyytäisi kauniisti? Talossa on hiljaista. Äiti puhuu puhelimessa hiljaisella äänellä. Häntä ei saa häiritä.

- Kuuden kuukauden harkinta-aika? äiti kysyy puhelimelta.

Isän villakangastakki tuoksuu hyvältä. Se on karhea, mutta Maria ei välitä siitä, vaan kietoutuu tiukemmin kahisevien kankaiden syvyyksiin. Hihasta lähtee nappi irti.

 

- Täksi yöksi äiti tulee nukkumaan tänne teidän kaveriksenne, niin möröt varjoissa eivät herää.

 

 

Jenni Kinnunen