Apua, meille tulee vauva!

 

 

     Mikko oli juuri starttaamassa autoaan, kun hänen puhelimensa alkoi soida. 

”Kuka siellä nyt soittaa?” Mikko tiuski puhelimelle kaivaessaan sitä taskun sopukoista. ”Paikallinen numero.. hmm”, hän puheli itsekseen, yskäisi saadakseen äänensä selkeämmäksi ja vastasi: ”Mikko Kuusela.”

”Hyvää päivää. Täällä on Sari Seppälä Kemin synnytysosastolta. Soitan ilmoittaakseni, että teille on syntynyt terve poikavauva.”

Luurin toisessa päässä oli hiljaista.

”Haloo?” nainen sanoi. ”Joo, haloo. Kiitos teille, olen aivan tuota pikaa siellä”, Mikko sai kuitenkin sanottua. Kesti vielä useita minuutteja, ennen kuin Mikko sai itsensä liikkeelle. Hän ei voinut uskoa naisen sanoja todeksi ja häntä hävetti, että hän oli peloissaan, koska olisi halunnut tuntea autuaan ilon virtaavan kehossaan. Tätä päiväähän he olivat Tarjan kanssa odottaneet, tämän piti olla onnen päivä.

    Mikko ja Tarja olivat suunnitelleen lasta vuosia, ja silti Mikon valtasi tunne, että mikään ei ollut vielä valmiina, kaikkein vähiten hän itse. Pinnasänky, vaipat ja muut lasten tarvikkeet oli kyllä hankittu, mutta Mikko ei uskonut vauvan syntyvän näin nopeasti. Hän oli ajatellut, että ehkä se varoittaa hyvissä ajoin ennen tuloaan eikä vain tulla tupsahda.

     Viimein Mikko sai auton liikkeelle ja suuntasi kohti sairaalaa. Koko matkan ajan hän mietti kaikkea mahdollista, mikä voisi mennä pieleen. Hän halusi olla maailman paras isä ja taata lapselleen hyvän elämän. Hän tapitti suoraan eteensä, ja silti ohikulkijat pystyivät huomaamaan, ettei Mikko nähnyt yhtään mitään. Hän ajoi kahdesti päin punaisia ja oli törmätä suojatietä ylittävään mummoon. Erilaiset kauhukuvat virtailivat hänen päänsä läpi ja saivat hänet entistä hermostuneemmaksi. ”Oppiikohan se puhumaan ja kävelemään niin kuin muutkin lapset. Entä jos sitä kiusataan koulussa, tai jos se vaatii saada tatuoinnin tai lävistyksen kun se tulee murrosikään. Kaljuuntuukohan se, niin kuin Keijo-setä aikoinaan.”

     Kuin ihmeen kaupalla hän pääsi kuin pääsikin sairaalan pihaan ehjin nahoin. Hänen astuttuaan ulos autosta osa hänestä halusi juosta karkuun ja osa halusi nähdä sen pienen ihmeen, joka juuri oli syntynyt maailmaan. Haparoivin askelin hän hoiperteli sisään, ja hänet ohjattiin synnytysosastolle. Hän veti vielä kerran syvään henkeä ja työnsi oven varovasti auki. Kun hän näki onnellisen näköisen vaimonsa pitelemässä heidän esikoistaan, joka nukkui vauvan unta, kaikki pelko ja epävarmuus karisivat hänen harteiltaan ja tilalle tuli onnellisuus ja ylpeys. Mikko tunsi kuinka hänen jalkansa, jotka olivat siihen asti tuntuneet jäisiltä rautakangilta, alkoivat sulaa ja hänen suunsa venyi leveään hymyyn.

     ”Anteeksi, että tulen vasta nyt”, hän sanoi. Tarja vastasi Mikolle lempeästi silmillään ja rohkaisi tätä tulemaan lähemmäs. Kun Mikko asteli huoneen poikki sänkyä kohti, jokainen askel pyyhki pois mennyttä ja pyrki kohti uutta elämää.

 

 

                                                                                       Niina Pennanen